”Voitteko ystävällisesti viimeinkin kertoa, sainko työpaikan?”

Toivottaren viime kirjoitukseen liittyen haluan kertoa siitä, mitä ystäväni on lähiaikoina työpaikkaa hakiessaan kokenut.

Ystäväni pääsi jo toiseen työhaastatteluun lyhyen ajan sisällä. Ensimmäisessä työhaastattelussa haastattelijoina oli hakijan kanssa samanikäisiä mieshenkilöitä, yksi haastattelijoista jopa tuttu entisestä työpaikasta ja nykyisestä keikkatyöstä.

Haastattelu meni hyvin. Hakijalla oli kaikki kompetenssit hoitaa mahdollinen tuleva erittäin hyvin työ oman taustansa ja kokemuksensa perusteella. Hakija oli hyvillä mielin. Tulevan työn hän oli jopa valmis hoitamaan etätyönä osa-aikaisesti siihen asti, kunnes parempi ja vankempi rahoitus hankkeelle löydettäisiin.

Haastattelutuloksen sanottiin tulevan kahden viikon sisällä ennen juhannusta.

Ystäväni pääsi myös toiseen haastatteluun. Toisessa työhaastattelussa haastattelijoina oli hakijan kanssa samanikäisiä mieshenkilöitä, yksi haastattelijoista jopa tuttu entisestä työpaikasta ja nykyisestä keikkatyöstä sekä sen lisäksi vapaaehtoistyöstä, jota hakija oli tehnyt kyseiseen paikkaan. He olivat tunteneet toisensa jo kolmekymmentä vuotta ja yhteistyö oli aina sujunut hyvin.

Haastattelu meni hyvin. Hakijalla oli kaikki kompetenssit hoitaa mahdollinen tuleva työ erittäin hyvin oman taustansa ja kokemuksensa perusteella. Hakija oli hyvillä mielin. Olen varma, että tulevan työn olisi hakija ollut valmis hoitamaan tarvittaessa etätyönä osa-aikaisesti siihen asti, kunnes parempi ja vankempi rahoitus hankkeelle löydettäisiin.

Haastattelutuloksen sanottiin tulevan viikon sisällä, heti heinäkuun alussa.

Ensimmäisestä haastattelusta ei koskaan kuulunut mitään. Ei soittoa, ei sähköpostia, ei edes tekstiviestiä tai huhupuhetta. Vasta pyytämällä hakija sai tietoonsa, että paikkaan oli otettu häntä kaksikymmentä vuotta nuorempi täysin toisen alan osaaja. Koko homma haiskahti.

Hakija oli pettynyt, mutta ei liian pettynyt kuitenkaan. Ajatuksissa oli vielä toisen haastattelun jälkimainingit; ne olivat erittäin hyvät.

Toisen haastattelun tulos tuli, kolme päivää liian myöhään (he sentään ilmoittivat viivästyksestä), mutta kuitenkin. Sähköpostilla: kiitämme kiinnostuksesta hakemaanne paikkaa, mutta valitettavasti ette tullut valituksi blaa blaa blaa... Kolmekymmentä vuotta ystävyyttä ja yhteistyötä, aikaisempaa yhteistä työkokemusta ja alaa kohtaan tuntemaa kiinnostusta ei riittänyt syyksi sille, että soitto ilmoitus olisi tullut henkilökohtaisesti.

Toiseen paikkaan oli otettu häntä kaksikymmentä vuotta nuorempi täysin toisen alan osaaja. Koko homma haiskahti.

Ystäväni on mies, hän täyttää pian viisikymmentä vuotta, hänellä on liikaa kokemusta ja liikaa koulutusta sekä intoa. Hänellä ei ole sen helpompaa kuin naisillakaan. Tämän tiedon pitäisi naisena lohduttaa minua, mutta... Kun eilisestä (12.7.2009) Helsingin Sanomista luin, kuinka joidenkin mielestä on parempi laittaa ilman työtä oleva viisikymmentäseitsemän -vuotias, siis 57!, työttömyysputkeen ennen eläkeputkea, raivostuin. Hallituksen kaavaileman eläkeiän noston myötä tämä tarkoittaisi siis kahdeksaa joutilasta, eläkeodotuksen täyttämää vuotta! Nämä odotuksen vuodet ovat yhtä pitkiä riippumatta työttömän sukupuolesta.

Siinä vaiheessa kun vaativaan ja monien alojen vaatimaa kokemusta omaavaan työpaikkaan valitaan kaksikymmentävuotias lukion nipin napin käynyt mediamyyjä kokeneen ja osaavan työnhakijan tilalle, koko juttu haiskahtaa liiankin paljon. Ja sitä ilmaa tässä nyt nuuhkitaan aina työttömyys- ja eläkeputkeen asti.

Archéoptéryx

Aina parhaassa iässä

Pari viikkoa sitten uutisissa kerrottiin, että Suomessa ikäsyrjintä vaikuttaa naisten asemaan työpaikoilla ja johtaa naisten ennenaikaiseen eläkkeelle siirtymiseen. Ikäsyrjintä on erityisesti ikääntyvien naisten ongelma, joka tulee esiin paljon ennen virallista eläkeikää.

Asiaa sosiaalipolitiikan pro gradu -työssään tutkineen Niina Viitasalon mukaan jo 45-vuotiaat naiset kokevat ikäsyrjintää yhtä paljon kuin vanhimman ikäluokan työssäolevat miehet. Taustalla on ongelmia naisten rekrytoinnissa, etenemismahdollisuuksissa, ikääntyvien irtisanomisissa, tiedon saannissa, koulutukseen pääsyssä ja arvostuksessa.

Uutinen on huolestuttava. Se valitettavasti myös vahvistaa käsityksiä, joita keskusteluissa tämän tästä tulee esiin: keski-ikäinen nainen tuntuu työnantajien mielestä olevan liian vanha.

Nainen vaikuttaa olevan aina vääränikäinen työntekijäksi.

Nuoria naisia palkataan määräaikaisiin työsuhteisiin, koska nuorena nainen on työnantajan silmissä potentiaalinen synnyttäjä ja siten menoerä. Kun naiselle tulee ikää sen verran, että lisääntyminen ei ole enää ajankohtaista, nainen onkin yhtäkkiä liian vanha töihin – ikään kuin naisen työkyky katoaisi yhdessä hormonitoiminnan hiipumisen kanssa.

Täytyykö naisen perustaa oma yritys saadakseen ansaittua elantonsa ja kartutettua eläkettään? Onko niin, että nainen on aina parhaassa työiässä vain silloin, kun hän työskentelee yrittäjänä ja toimii itse itsensä työnantajana?

Toivotar