Kielletty puheenaihe

Tapasin jokin aika sitten ihmisen, jonka elämää olivat alkaneet häiritä työpaikkansa määräaikaiset työntekijät, tai oikeastaan määräaikaisten työntekijöiden vääränlainen suhtautuminen määräaikaisuuksiinsa.

Tapaamani ihminen työskentelee alalla, jossa määräaikaiset työsuhteet ja niiden ketjuttaminen ovat hyvin yleisiä. Hänen työkavereinaan on lukuisia pätkätyöläisiä, jotka kuulemma pari, kolme kuukautta ennen määräaikaisuuksiensa päättymistä alkavat vapista pelosta, koska heitä huolettaa epävarmuus tulevasta.

Asiasta ärsyyntyneen ihmisen mukaan määräaikaisten asennoituminen on aivan väärä: Sen sijaan, että määräaikaiset huolehtisivat tulevaisuudestaan, heidän pitäisi keskittyä nauttimaan siitä, että heillä on töitä vielä muutaman kuukauden ajan.

Niin tapaamani ihminen kuulemma ainakin tekisi, jos työskentelisi määräaikaisissa työsuhteissa. Hän ei tosin työskentele määräaikaisena, sillä hänellä on ollut vakituinen työpaikka liki koko - vuosikymmeniä jatkuneen - työuransa ajan.

Tämän ihmisen mielestä määräaikaisten ei pitäisi työpaikalla puhua peloistaan: sellainen vatvominen kun on paitsi täysin turhaa, myös tympeää kuultavaa. Määräaikaisten ikävät puheet kuulemma pilaavat työpaikan ilmapiirin ja toisten työntekijöiden hyvän tuulen.

Ehkäpä tapaamani ihmisen kannattaa vedota päättäjiin, jotta nämä laatisivat uuden lain pätkätyöläisten häiritsevän käytöksen kitkemiseksi.

Uusi laki määräisi pätkä- ja silpputyöläiset suhtautumaan stoalaisella mielentyyneydellä uhkiin, pelkoihin ja epävarmalta näyttävään tulevaisuuteen. Laki myös kieltäisi määräaikaisia työntekijöitä huolehtimasta ääneen töidensä ja toimeentulonsa jatkuvuudesta työpaikalla – ainakaan vakituisten työntekijöiden kuullen.

Lainmuutosta odotellessaan pätkätyöläisten asenteista ärsyyntynyt ihminen voisi luopua vakituisesta työpaikastaan. Hänen tilalleen palkattaisiin joku niistä rasittavista, määräaikaisuuksiin aivan väärällä tavalla suhtautuvista ja siten työpaikan ilmapiiriä häiritsevistä pätkätyöntekijöistä.

Kun tähän asti vakituisessa työsuhteessa ollut ihminen alkaisi itse tehdä työtä määräaikaisena, hän pääsisi näyttämään kaikille esimerkkiä siitä ihailtavasta mielentyyneydestä, jolla epävarmuuteen pitää oikeaoppisesti osata suhtautua.

Toivotar

”Voitteko ystävällisesti viimeinkin kertoa, sainko työpaikan?”

Toivottaren viime kirjoitukseen liittyen haluan kertoa siitä, mitä ystäväni on lähiaikoina työpaikkaa hakiessaan kokenut.

Ystäväni pääsi jo toiseen työhaastatteluun lyhyen ajan sisällä. Ensimmäisessä työhaastattelussa haastattelijoina oli hakijan kanssa samanikäisiä mieshenkilöitä, yksi haastattelijoista jopa tuttu entisestä työpaikasta ja nykyisestä keikkatyöstä.

Haastattelu meni hyvin. Hakijalla oli kaikki kompetenssit hoitaa mahdollinen tuleva erittäin hyvin työ oman taustansa ja kokemuksensa perusteella. Hakija oli hyvillä mielin. Tulevan työn hän oli jopa valmis hoitamaan etätyönä osa-aikaisesti siihen asti, kunnes parempi ja vankempi rahoitus hankkeelle löydettäisiin.

Haastattelutuloksen sanottiin tulevan kahden viikon sisällä ennen juhannusta.

Ystäväni pääsi myös toiseen haastatteluun. Toisessa työhaastattelussa haastattelijoina oli hakijan kanssa samanikäisiä mieshenkilöitä, yksi haastattelijoista jopa tuttu entisestä työpaikasta ja nykyisestä keikkatyöstä sekä sen lisäksi vapaaehtoistyöstä, jota hakija oli tehnyt kyseiseen paikkaan. He olivat tunteneet toisensa jo kolmekymmentä vuotta ja yhteistyö oli aina sujunut hyvin.

Haastattelu meni hyvin. Hakijalla oli kaikki kompetenssit hoitaa mahdollinen tuleva työ erittäin hyvin oman taustansa ja kokemuksensa perusteella. Hakija oli hyvillä mielin. Olen varma, että tulevan työn olisi hakija ollut valmis hoitamaan tarvittaessa etätyönä osa-aikaisesti siihen asti, kunnes parempi ja vankempi rahoitus hankkeelle löydettäisiin.

Haastattelutuloksen sanottiin tulevan viikon sisällä, heti heinäkuun alussa.

Ensimmäisestä haastattelusta ei koskaan kuulunut mitään. Ei soittoa, ei sähköpostia, ei edes tekstiviestiä tai huhupuhetta. Vasta pyytämällä hakija sai tietoonsa, että paikkaan oli otettu häntä kaksikymmentä vuotta nuorempi täysin toisen alan osaaja. Koko homma haiskahti.

Hakija oli pettynyt, mutta ei liian pettynyt kuitenkaan. Ajatuksissa oli vielä toisen haastattelun jälkimainingit; ne olivat erittäin hyvät.

Toisen haastattelun tulos tuli, kolme päivää liian myöhään (he sentään ilmoittivat viivästyksestä), mutta kuitenkin. Sähköpostilla: kiitämme kiinnostuksesta hakemaanne paikkaa, mutta valitettavasti ette tullut valituksi blaa blaa blaa... Kolmekymmentä vuotta ystävyyttä ja yhteistyötä, aikaisempaa yhteistä työkokemusta ja alaa kohtaan tuntemaa kiinnostusta ei riittänyt syyksi sille, että soitto ilmoitus olisi tullut henkilökohtaisesti.

Toiseen paikkaan oli otettu häntä kaksikymmentä vuotta nuorempi täysin toisen alan osaaja. Koko homma haiskahti.

Ystäväni on mies, hän täyttää pian viisikymmentä vuotta, hänellä on liikaa kokemusta ja liikaa koulutusta sekä intoa. Hänellä ei ole sen helpompaa kuin naisillakaan. Tämän tiedon pitäisi naisena lohduttaa minua, mutta... Kun eilisestä (12.7.2009) Helsingin Sanomista luin, kuinka joidenkin mielestä on parempi laittaa ilman työtä oleva viisikymmentäseitsemän -vuotias, siis 57!, työttömyysputkeen ennen eläkeputkea, raivostuin. Hallituksen kaavaileman eläkeiän noston myötä tämä tarkoittaisi siis kahdeksaa joutilasta, eläkeodotuksen täyttämää vuotta! Nämä odotuksen vuodet ovat yhtä pitkiä riippumatta työttömän sukupuolesta.

Siinä vaiheessa kun vaativaan ja monien alojen vaatimaa kokemusta omaavaan työpaikkaan valitaan kaksikymmentävuotias lukion nipin napin käynyt mediamyyjä kokeneen ja osaavan työnhakijan tilalle, koko juttu haiskahtaa liiankin paljon. Ja sitä ilmaa tässä nyt nuuhkitaan aina työttömyys- ja eläkeputkeen asti.

Archéoptéryx

Aina parhaassa iässä

Pari viikkoa sitten uutisissa kerrottiin, että Suomessa ikäsyrjintä vaikuttaa naisten asemaan työpaikoilla ja johtaa naisten ennenaikaiseen eläkkeelle siirtymiseen. Ikäsyrjintä on erityisesti ikääntyvien naisten ongelma, joka tulee esiin paljon ennen virallista eläkeikää.

Asiaa sosiaalipolitiikan pro gradu -työssään tutkineen Niina Viitasalon mukaan jo 45-vuotiaat naiset kokevat ikäsyrjintää yhtä paljon kuin vanhimman ikäluokan työssäolevat miehet. Taustalla on ongelmia naisten rekrytoinnissa, etenemismahdollisuuksissa, ikääntyvien irtisanomisissa, tiedon saannissa, koulutukseen pääsyssä ja arvostuksessa.

Uutinen on huolestuttava. Se valitettavasti myös vahvistaa käsityksiä, joita keskusteluissa tämän tästä tulee esiin: keski-ikäinen nainen tuntuu työnantajien mielestä olevan liian vanha.

Nainen vaikuttaa olevan aina vääränikäinen työntekijäksi.

Nuoria naisia palkataan määräaikaisiin työsuhteisiin, koska nuorena nainen on työnantajan silmissä potentiaalinen synnyttäjä ja siten menoerä. Kun naiselle tulee ikää sen verran, että lisääntyminen ei ole enää ajankohtaista, nainen onkin yhtäkkiä liian vanha töihin – ikään kuin naisen työkyky katoaisi yhdessä hormonitoiminnan hiipumisen kanssa.

Täytyykö naisen perustaa oma yritys saadakseen ansaittua elantonsa ja kartutettua eläkettään? Onko niin, että nainen on aina parhaassa työiässä vain silloin, kun hän työskentelee yrittäjänä ja toimii itse itsensä työnantajana?

Toivotar

”Lomalla”

Istuimme ystäväni kanssa viime viikonloppuna rannalla. Ystäväni on päättänyt hankkia kevyen rusketuksen, korkeakertoimisen aurinkovoiteen ja maltillisen auringossa oleskelun avulla. Ystäväni arveli onnistuvansa projektissaan, jos vain poutapäiviä riittää, sillä hän on koko kesän ”lomalla”, toisin sanoen työttömänä.

Ystäväni teki talven tuntitöitä, jotka loppuivat keväällä. Kesän hän elää talven ansioista sivuun laittamillaan säästöillä. Ystäväni ei ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen – kuten en minäkään.

Mietimme ystäväni kanssa, millaista mahtaisi olla palkallisen kesäloman viettäminen.

Tilapäistöitä tehneellä ystävälläni ei ole asiasta kokemusta. Minä olen ollut valmistumiseni jälkeen palkallisella kesälomalla kerran – kymmenen vuotta sitten – ja se oli kieltämättä hienoa. Kesällä kymmenen vuotta sitten pääsin lyhyelle palkalliselle lomalle, koska työnantajani suositteli pitämään määräaikaisesta työsuhteestani kertyneet lomapäivät vapaana ja koska silloinen, tähän mennessä pisin määräaikainen työsuhteeni, sattui jatkumaan vielä syksyn puolelle.

Monina valmistumisen jälkeisinä kesinä tein töitä, pääasiassa siksi, että alani määräaikaisuuksia on parhaiten tarjolla kesäisin ja myös siksi, että pätkätyöläisenä en uskaltautunut jättäytyä kesälomalle. Koska työsuhteeni olivat aina määräaikaisia, tavaksi tuli alkaa etsiä seuraavaa pestiä jo hyvissä ajoin ennen määräaikaisuuden päättymistä. Uuden työn etsimiseen ajoivat taloudelliset syyt, mutta myös pelko siitä, että tipahdan niin sanotuista hyvistä, koulutustani vastaavista töistä, jos en niitä jatkuvasti tee. Siksi en pitänyt kesälomia vuosiin.

Pitkän sairauslomani jälkeen joka tapauksessa tapahtui se, mitä määräaikaisuuksissa kipuillessani pelkäsin: putosin siitä joukosta, joka kiertää tekemässä alani tilapäistöitä. Kun nykyään teen töitä alihankkijana ja tänä kesänä toimeksiantoja ei näytä olevan, voin viettää ”kesälomaa” – palkatonta tosin ja vailla varmuutta tulevista töistä.

”Lomastani” tuleekin varmaan hyvä, kunhan vain opin viettämään sen oikein, sillä tavalla kuin asiantuntijat lehtien palstoilla lomanviettäjiä neuvovat vapaita viettämään: täytyy tehdä mukavia, itselle mieluisia asioita ja opetella irtautumaan töistä.

”Lomastani” voi tulla jopa erinomainen, kun vielä opin olemaan huolehtimatta siitä, saanko enää tulevaisuudessa toimeksiantoja ja kun opin olemaan miettimättä sitä, milloin mahdan saada seuraavan kerran palkkaa.

Niin sanottua lomastressiä - josta palkallisella lomalla olevat kuulemma kärsivät - saattaa lievittää se, kun opin olemaan murehtimatta vähäisten säästöjeni hupenemisesta ja kun opin sukulaisvierailuilla olemaan välittämättä ”Eihän se kannata opiskella, kun ei saa töitäkään” -kommenteista.

Toivotar

Mahdotonta innostua

Tutkimusten mukaan työn menetys on yksi stressaavimmista elämänmuutoksista, jolla voi olla vakavia seurauksia ruumiilliselle ja henkiselle terveydelle, kirjoittaa psykologi ja psykoterapeutti Soili Poijula Helsingin Sanomien vieraskynäkirjoituksessa (HS A 2, 23.6.2009).

Poijula ehdottaa, että irtisanottujen selviytymisen tukemiseen tulisi järjestää kriisipsykologisia palveluita, koska tuen puute voi tehdä selviytymisestä kohtuuttoman raskasta ja lisätä mielenterveysongelmia.

Lukisin mieluusti vastaavia kirjoituksia siitä, millaisia seurauksia niin kutsutuissa epätyypillisissä työsuhteissa – jotka ovat monille niitä tyypillisiä työsuhteita – kipuileminen aiheuttaa ihmisen terveydelle, ja miten tilapäistöitä tekeviä ihmisiä pitää tukea.

Näkisin kernaasti asiantuntijoiden huolestuneita puheenvuoroja siitä, mitä vuosia tai vuosikymmeniä jatkuva epävarmuus töiden saamisesta, toimeentulosta ja omasta työmarkkinakelpoisuudesta ihmiselle aiheuttaa. Miten pätkä- ja silpputöitä tekevät, tarvittaessa töihin tulevat, pakon edessä pienyrittäjiksi joutuneet ja ylipäänsä kaikki, joihin työnantaja ei halua sitoutua, mutta joilta se odottaa täydellistä työpanosta, oppivat käsittelemään pettymyksiä ja hyväksymään sen, että epätyypillisissä työsuhteisissa ahkeroiminen ei tuonutkaan mukanaan palkintoa: vakituista työtä.

Kaipaan asiantuntijoiden ponnekkaita kannanottoja siihen, miten tilapäistöitä tekeviä ihmisiä tulee auttaa jaksamaan katkeroitumatta tilanteessa, jossa yhteiskunta jatkaa toimintaansa niin kuin niin sanottuja epätyypillisiä työsuhteita ei näin laajana ja pitkään jatkuneena ilmiönä olisi olemassakaan.

Ottaisin mieluusti vastaan asiantuntijoiden vinkit siitä, millaisilla terveellisillä rentoutumismenetelmillä opin unohtamaan sen, että tilapäistyöntekijöiden huonolle asemalle ei näytä löytyvän puolestapuhujia. Miten opin hyväksymään sen, että he, jotka voivat vaikuttaa lainsäätäjiin sekä he, jotka voivat itse muuttaa lakeja, eivät ole tilapäistyövoiman asemasta kiinnostuneita. Millaisilla stressinhallintamenetelmillä opin sopeutumaan siihen, että lainsäätäjille on tärkeintä turvata jo edellisestä, 1990-luvun alun lamasta lähtien jatkunut, työnantajille edullinen käytäntö: se, että työnantajat saavat itselleen mahdollisimman vähillä kuluilla ja olemattomalla sitoutumisella mahdollisimman laadukasta työtä.

Viestinten tuottajat, uutis- ja toimituspäälliköt – kaikki he, jotka päättävät siitä, mistä kirjoitetaan – työskentelevät usein vakituisissa työsuhteissa. He ja valtaosa heidän kollegoistaan tarkkailee elämää säännöllistä kuukausipalkkaa saavien näkökulmasta; moni on voinut tehdä niin jo vuosikymmeniä. Silloin saattaa olla mahdotonta asettua epätyypillisissä työsuhteissa olevien asemaan ja innostua julkaisemaan kirjoituksia, joissa huolehditaan tilapäistöitä tekevien sosiaaliturvasta, toimeentulosta ja jaksamisesta.

Toivotar

Vähän avoimuutta, kiitos!

Tulin hiljattain hakeneeksi vakituista (!) työpaikkaa, joka vastasi koulutustani, aiempaa ja nykyistä työkokemustani ja joka sisältönsä puolesta kiinnosti minua kovasti.

Jo toisena arkipäivänä hakuajan päätyttyä sain sähköpostin, jossa kyseisen yrityksen edustaja kiitteli heitä kohtaan osoittamastani kiinnostuksesta ja luritteli tutuksi tulleen sanarimpsun: ”Valitettavasti valinta ei kuitenkaan tällä kertaa osunut sinuun”.

Ymmärrän, että paikkaan oli etukäteen joku valittu, koskapa päätöksestä tiedotettiin noin nopeasti, jo toisena arkipäivänä haun umpeutumisen jälkeen. Viestin sanamuoto, ”valinta ei osunut sinuun” kuitenkin ärsytti, taas kerran.

Tuollaisen passiivimuodon taakse piiloutuminen luo sen mielikuvan, että työnantajan edustajat eivät olisikaan työntekijää paikkaan valinneet, vaan valinta olisi jonkinlainen itsestään ohjautuva automaatti, joka osoittaa, kuka työhön otetaan.

Kuin lottoarvontakone.

Tai moukari, joka moukarihäkissä alkaa pyöriä itsekseen, singahtaa lentoon ja putoaa sitten nurmelle, jota koristavat työpaikkaa hakeneiden ihmisten nimillä varustetut pahvinpalaset - ja työpaikan saa se, jonka nimilappua lähimmäksi moukari sattuu lentämään.

Eikö olisi reilumpaa, jos työnantajan edustaja lähettäisi avoimeksi julistettua työpaikkaa hakeneille palauteviestin, jossa hän kertoo, ketkä ihmiset yrityksessä tai organisaatiossa päättivät siitä, kuka työpaikkaan valittiin. Palautteessa tulisi olla perustelut myös sille, miksi yrityksen edustajat päättivät palkata nimenomaan kyseisen henkilön: miten työhön valitun osaaminen vastaa juuri sitä, mitä työ vaatii.

Palautekirjeessä voisi olla myös puhelinaika, jolloin työpaikkaa hakeneet ja sitä ilman jääneet saavat halutessaan soittaa ja kysellä perusteluja karsiutumiselleen.

Puhelinajalla tiedusteluihin vastaisi henkilö, jolla on edes alkeelliset käytöstavat. Joka ymmärtää, että työpaikkaa hakeneelle voi puhua kokonaisia, asiallisia lauseita sen sijaan, että ärjäisee tälle: ”Ei oteta!” – ja lyö luurin korvaan. Tällaista kohtelua jouduin joku vuosi sitten todistamaan, kun menin soittelemaan hakemukseni perään sen jälkeen, kun yrityksestä ei säällisessä ajassa tiedotettu hakuprosessin etenemisestä yhtään mitään.

Tervetullutta avoimuutta olisi sekin, jos työnantajan edustaja kertoisi suoraan, milloin tehtävään ei kannata vaivautua hakemaan, koska heillä on siihen tekijä jo katsottuna.

Toivotar

Ketä kiinnostaa!

Archéoptéryx kirjoittaa edellisessä blogissaan ongelmasta, josta moni pätkätyöläinen ei ehkä ole edes tietoinen: Määräaikaista työsopimusta ei voi purkaa. Työntekijän pitää tietää työsopimusta solmiessaan ehdottaa työnantajalle, että sopimukseen kirjataan mahdollisuus työsopimuksen purkamiseen ja irtisanomisajan pituus. Käsittääkseni työnantajan ei ole kuitenkaan pakko tähän suostua.

Archéoptéryx on tehnyt asiasta kirjelmän useille kansanedustajille sekä työ- ja elinkeinovoimaministerille, laihoin tuloksin. Ammattiliiton tarttumista asiaan kirjoittaja ei jaksa edes uskoa.

On katkeraa huomata, että niin sanotut epätyypilliset työsuhteet ovat jääneet pysyväksi käytännöksi poliitikkojen, ay-liikkeen ja viestinten hiljaisella siunauksella.

Vaalien alla ja kannatusta kerätessään poliitikot muistavat mainita pätkätyöläisten ongelmallisen aseman. Muina aikoina pätkätyöläiset unohtuvat, ja päättäjät voivat keskittyä ajamaan vaikkapa yliopiston tutkinnonuudistusta, jolla ”saadaan pidennettyä työuria”. Ajatuksenjuoksu kun tuntuu menevän niin, että jos ihmiset eivät ole opiskelijoita, he ovat työllisiä – ja Heureka, näin työurat pitenevät!

Ay-liikkeen ajatusmaailmassa yhteiskunnan perusyksikkö tuntuu olevan tehtaassa kuukausipalkkalaisena työskentelevä isä, joka on perheen pääelättäjä ja äiti, joka saattaa käydä satunnaisesti töissä saadakseen perheelleen vähän lisäansioita, mutta joka pääasiassa keskittyy hoitamaan kotia ja lapsia.

Ay-liike on halunnut autuaasti sulkea silmänsä ja korvansa nykyajan pätkätyöläisten, ja varsinkin epätyypillisiä työsuhteita tekevien akateemisten naisten, ongelmilta. Hyvin ay-liike on siinä onnistunutkin: pätkätyöläiset muistetaan vain satunnaisesti juhlapuheissa.

Entä viestimet? Pätkätyöläisten asioiden uutisoimisessa viestimillä on mielestäni itsetutkiskelun paikka.

Massairtisanomiset teollisuuspaikkakunnilla saavat yleensä viestimet kiinnostumaan tehtaista irtisanottujen työntekijöiden ja heidän perheidensä kohtaloista. Uutiskynnys ylittyy, ja lehdissä saatetaan seurata pidempään esimerkkiperheen vaiheita irtisanomisen jälkeen.

Yt-neuvotteluista kertovan uutisen kainalojuttuna on julkaistu psykologin arvioita siitä, millaista stressiä epäily oman työpaikan säilymisestä ihmiselle aiheuttaa; psykologin mukaan ihmisen on vaikea suunnitella tulevaisuuttaan, kun ei voi tietää varmaksi, säilyykö työpaikka.

Viestimiä ei tunnu kiinnostavan, mitä epätyypillisissä työsuhteissa – jotka siis ovat monille niitä ”tyypillisiä” työsuhteita, ainoita työsuhteita – kipuileville ihmisille, varsinkaan akateemisille naisille, kuuluu.

Vähemmistönä ovat artikkelit, joissa ihmetellään, miten epätyypillisistä työsuhteista elantonsa ottavat, välillä työttöminä olevat pätkätyöläiset pystyvät itsensä ja mahdollisen perheensä elättämään.

En muista lukeneeni psykologin lausuntoja siitä, millaista stressiä ihmiselle aiheuttaa tilanne, jossa hänen koko työuransa on rakentunut määräaikaisille työsuhteille ja epävarmoille tulevaisuudennäkymille – jo vuosien tai jopa vuosikymmenten ajan. Eikä muutosta varmempiin työllisyys- ja tulevaisuudennäkymiin ole tiedossa.

Tai arvioita siitä, millaista katkeruutta ihmiselle aiheuttaa se, että opiskelujen ja kovan yrittämisenkään jälkeen ei tullut sitä, mihin yliopistossa puurtanut uskoi: koulutusta vastaavaa työpaikkaa.

Asiantuntijoilta voisi kysyä myös arvioita siitä, mistä pätkätyöläinen mahtaa kaivaa innostuksen maksimissaan muutamien kuukausien pituisiin työrupeamiin, joissa onnistumisesta ei tule palkkioksi vakituista työsuhdetta, vaan työttömyysjakso ja ehkä mahdollisuus päästä taas joskus uudestaan määräaikaiseksi.

Pätkätyöläisten asema ei näy kiinnostavan poliitikkoja, ei ay-liikettä eikä viestimiä.

Pätkätyöläisyys vaikuttaa olevan hiljaisesti hyväksytty vallitseva asiantila, vähän niin kuin kesäsää: toisinaan sataa ja toisinaan on hellettä, niin se vain on eikä sille mitään voi.

Pätkä- ja silpputyöläisten asema – ketä kiinnostaa!

Toivotar

Anteeksi, saisinko irtisanoutua?

Viime viikolla kaksi ystävääni sai työpaikan. Etsintään ei mennyt toisella kuin vuosi, toisella pidempään. Kolmas ystäväni löysi uuden työpaikan heti erottuaan edellisestä, mutta ei loppujen lopuksi ottanut työpaikkaa vastaan ja on nyt työtön. Akateeminen työtön.

Kahdella ensimmäisellä työpaikka vastaa aikaisempaa työkokemusta ja koulutusta. He ovat tilastollisesti onnekkaita, sillä toinen ei ole alkuperältään suomalainen, ja juuri heillä on vieläkin vaikeampaa kuin kantasuomalaisilla löytää omaa koulutusta vastaava työpaikka jos lehtien lööppejä ja omia kokemuksiani on uskominen. Toinen statistiikan ihme asuu muualla kuin Helsingissä, eli yhtälö pieni paikkakunta = pienet työnsaantimahdollisuudet omalta alalta ei hänen kohdallaan päde (ainakaan toistaiseksi).

Yhteistä heille kaikille on paitsi se, että he ovat akateemisen koulutuksen saaneita ja runsaan työkokemuksen omaavia myös se, että tarjotut työt ovat kaikki määräaikaisia projekteja. Yhdellä heistä tosin projektimuotoisuus on heti ensi näkemältä pelkkää silmänlumetta, sillä työhön on haettu, haetaan ja tullaan hakemaan aina uusi työntekijä. Hänellä on ehkä mahdollisuus saada paikka vuoden jälkeen, kun paikka mahdollisesti vakinaistetaan. Ehkä ja mahdollisesti. Oman kokemukseni jälkeen vakinaistamista harvoinkaan tapahtuu, suurista ja anteliaista lupauksista huolimatta.

He ovat nyt akateemisesti työllistettyjä.

Tämä ystäväni joka ei ottanutkaan vastaan tarjottua työtä, teki sen hyvistä syistä johtuen. Muutaman unettoman yön ja angstisen päivän päästä päätös oli kuitenkin syntynyt. Sitoutuminen vuoden kestävään projektiin vieraalla paikkakunnalla työhön olisi vaatinut paljon uudelta projektikoordinaattorilta. Sitä enemmän vaakakupissa painoi kuitenkin projektin epämääräinen ja sairaalloisen kiivas aikataulu: tyhjästä aloitettava projekti, pystyyn laittaminen, raportointi ja sen saattaminen omavaraiseksi koko Suomen laajuisena hankkeena kuulosti enemmän tai vähemmän science fiktionilta. Miksi ystäväni olisi uhrannut ammattitaitoaan, aikaansa ja energiaansa hankkeeseen joka jo alkumetreillä kuulosti juuri siltä mitä se olikin: hankerahoituksen tuhlaamiselta periaatteena se, että kun sitä on saatu, sitä on myös käytettävä.

Toinen projektiin työllistetty ystäväni osaa asiansa luultavasti paremmin kuin paikan vakiohenkilökunta. Näin käy usein kun pätkätöissä on nähty ja koettu jos jonkinmoista työyhteisöä ja työtapaa. Hänellä työpaikka kuitenkin löytyi nyt muutamaksi vuodeksi, omasta kaupungista, omalta alalta ja suhteellisen pitkäksi ajaksi: kolmen vuoden projektityörupeama tuntuu ikuisuudelta sellaisesta, joka on elänyt päivä kerrallaan jo vuosia. Se tuntuu loputtomalta.

Kolmas ystäväni on onnellinen vuoden kestävästä rupeamastaan ja haaveilee vakinaistamisesta. Toivon hänelle onnea ja sitä, ettei pettymys ole suuri, jos vakinaisen työpaikan viekin joku muu. Ei sekään niin ihmeelliseltä enää kaiken kokemani ja kuulemani jälkeen tuntuisi. Olen kuitenkin positiivinen ja toivon, että olisin tällä kertaa väärässä: että vuoden kuluttua ystäväni olisi saanut sen työpaikan josta niin moni haaveilee: kesälomarahat, talvilomat, sairaslomaedut, lounassetelit, työpaikkaterveydenhoito jne.

Mitä jos kesken määräaikaisen työsopimuksen työntekijä löytäisi ja saisi unelmiensa työpaikan? Määräaikaiset työsuhteet ovat kuin määräaikainen vuokrasopimus: eroon et pääse ennen kuin määräpäivä on tullut ja sopimuksen allekirjoittava sopimus raukeaa, elleivät sopijaosapuolet sovi toisin. Työsopimukseen on tosin, tulevan työntekijän puolesta, mahdollista kirjata, että työsopimus on purettavissa kesken määräaikaiskauden. Kuinka moni vuosia työtä hakenut ja sellaisen saava tosiasiassa sellaista uskaltaa edes pyytää? Eikö se olisikin varma keino olla sittenkin jäädä ilman sitä työpaikkaa joka oli aivan hiuskarvan varassa, ja jonka menetyksen syyksi voidaan laittaa työntekijän omien etujen turvaaminen?

Määräaikaistyöntekijä sulkee itsensä pahimmillaan usean vuoden pituiseen, omaa asemaansa heikentävään ”uraputkeen” ilman todellista kehitystä omalla alallaan. Parhaimmillaan tosin yksi projekti poikii toisen ja ehkä jotain muutakin. Olen itse tehnyt tästä määräaikaistyösuhdetta heikentävästä seikasta kirjelmän useille kansanedustajille ja työ- ja elinkeinovoimaministerille. Tulos on laiha ja ammattiliiton tarttumista asiaan en jaksa uskoa. Eihän se tee pätkätyöläisten hyväksi mitään muutakaan.

Jokaisen määräaikaisen työntekijän tulisi pystyä automaattisesti, ilman eri mainintoja työsopimuksessa, pystyä irtisanoutumaan projektimuotoisesta työstä. Ehkä näin myös ”projektien” määrä lähtisi laskuun työntekijöitä palkattaisiin ehkä rahtunen enemmän reilun pelin hengessä.

"Anteeksi rouva/herra johtaja, pääsemmekö yhteisymmärrykseen irtisanomisestani? Minulla on jotain muuta, paremmin palkattua ja pidempiaikaisempaa kiikarissa."

Archéoptéryx

Kiusaaja jää, muut väistyvät

Paineet purkautuvat vasta ammattiliiton juristin työhuoneessa. Alan itkeä.

Pisin valmistumisen jälkeinen määräaikainen työsuhteeni on päättynyt ankeissa merkeissä, sillä lähin esinaiseni, Tiimipäällikkö, ajoi läpi organisaatiomuutoksen, jonka tiimellyksessä minulta katosivat kaikki työtehtävät eikä määräaikaista työtehtävääni voitu jatkaa. Puolisen vuotta ennen työsuhteen päättymistä Tiimipäällikkö alkoi käyttäytyä minua kohtaan hyvin ikävästi, niin, että työpaikka alkoi vähitellen muuttua painajaismaiseksi.

Otin yhteyttä liiton juristiin, koska halusin tietää, oliko Tiimipäällikön menettely laillista ja voiko Tiimipäällikkö kohdella työntekijöitä niin huonosti kuin hän minua kohteli. Olin sinnitellyt työpaikalla epäuskon vallassa, ihmetellyt, voiko pahalta unelta tuntuva kuvio olla totta. Olin käyttäytynyt asiallisesti, ollut rauhallinen, välttänyt provosoitumasta Tiimipäällikön edessä ja varsinkin välttänyt suomasta hänelle sitä nautintoa, että olisin itkenyt hänen läsnäollessaan. Itku tulee vasta juristin luona.

Juristi haluaa tietää, laiminlöinkö työtehtäviäni, teinkö jotain sellaista tai jätinkö tekemättä jotain sellaista, minkä takia työsuhdettani ei voitu jatkaa.

”Ei, mitään sellaista ei tapahtunut”, vastaan. ”Vaikka tein työni tunnollisesti ja käyttäydyin asiallisesti, Tiimipäällikkö kohteli minua kuin jätöstä. En tiedä, miksi näin kävi.”

Kerron, miten Tiimipäällikkö minua palkatessaan sanoi, että töitä heillä kyllä riittää, jos vain rahoitus järjestyy. Ja että rahoitus varmistuu myöhemmin.

Kun myöhemmin kyselin tulevaisuudennäkymistäni, Tiimipäällikkö oli ärtynyt ja tiuskaisi, että he eivät tiedä siitä vielä. Siinä vaiheessa olin jo aistinut, että työpaikalla ei ole kaikki kohdallaan, että Tiimipäällikön suhtautumisessa on jotain kummallista. Jotain oli jo paljastunutkin: Lähimmät työkaverini olivat kertoneet, miten Tiimipäälliköllä on tapana ottaa joku hampaisiinsa ja kiusata, nöyryyttää ja julkisesti itkettää tätä ihmistä niin, että kiusattu haluaa lähteä työpaikasta. Yritin unohtaa nuo puheet. Ajattelin, että eihän hänellä voi olla mitään minua vastaan, kun vain teen työni tunnollisesti ja käyttäydyn asiallisesti.

Vähitellen työssä alkoi kuitenkin olla hankala olla. Tiimipäällikkö oli pahantuulinen, nyrpisteli nenäänsä, nakkeli niskojaan, oikutteli ja nöyryytti minua muiden edessä hienovaraisesti – niin, että siihen oli vaikea tarttua ja puolustautua, mutta niin, että sen jokainen huomasi. Sain kuulla, että Tiimipäällikkö oli valehdellut henkilöstöpäällikölle minusta ja tulevaisuudensuunnitelmastani, josta olin aiemmin kertonut Tiimipäällikölle vaihtoehtona silloin, jos työsuhteeni ei jatkuisi – kuitenkin painottaen, että haluaisin jatkaa työpaikassa. Vaihtoehtoisesta tulevaisuudensuunnitelmastani kerroin Tiimipäällikölle siksi, koska hän minulta asiaa kyseli – keskustelu käytiin ennen kuin Tiimipäällikkö alkoi tehdä oloni työpaikalla vaikeaksi. Korviini kantautui huhuja, joiden mukaan Tiimipäällikkö olisi houkuttelemassa erästä aiemmin hänen tiimissään työskennellyttä työntekijää takaisin tiimiinsä, vaikka minun työsuhteeni jatkamiseen ei Tiimipäällikön mukaan ollut rahaa.

Tiimipäällikkö oli hyvin ovela. Hän juoni asiat niin, että sai ajamansa organisaatiouudistuksen läpi, uudistuksen, jonka tuloksena minulle ei jäänyt mitään työtehtäviä. Hän käyttäytyi minua kohtaan hyvin ilkeästi, niin, että alussa mukavalta tuntunut työpaikka alkoi tuntua painajaismaiselta. Kun tilanne töissä oli tukalimmillaan, rautatiesiltaa ylittäessäni mieleeni pujahti ajatus: jos tipahtaisin tuonne, niin pääsisin tästä painajaisesta.

Tiimipäällikkö toimi niin, että hänen omat pomonsa eivät tienneet – näin jaksan uskoa – mitä hän juoni. Ainoastaan pidempään talossa työskennelleet ja hänen oman tiiminsä työntekijät tunsivat Tiimipäällikön toimintatavat; tiimiläiset halveksivat Päällikköä takanapäin, mutta eivät näyttäneet sitä tälle itselleen – työntekijät pelkäsivät Tiimipäällikön arvaamattomuutta eikä kukaan halunnut joutua hänen hampaisiinsa.

Vähän ennen määräaikaisuuteni päättymistä sain kuulla, että seuraavana arkena työsuhteeni päätyttyä tiimiin tulee takaisin eräs siellä aiemmin työskennellyt työntekijä, eri nimikkeellä kuin minä ja eri tehtäviä tekemään. Vähän myöhemmin tiimiin haettiin äitiysloman sijaista, jonka toimen Tiimipäällikkö jonkin ajan kuluttua oli kuulemma vakinaistanut.

Kerron kaiken juristille, joka haluaa riitauttaa asian, ravistella työpaikkaa, vaatia perusteita sille, miksi työsuhteeni oli määräaikainen ja miksi sitä ei voitu jatkaa, vaikka tiimiin palkattiin lähtöni jälkeen uusia työntekijöitä ja vaikka tehtäväni olivat pysyväisluonteisia, sillä olihan edeltäjäni tehnyt samoja töitä vuosia vakituisessa työsuhteessa.

Juristi haluaa riitauttaa asian myös siksi, että hänen mielestään Tiimipäällikön käyttäytyminen oli ollut ”hävytöntä” eikä ihmistä saa kohdella niin kuin Tiimipäällikkö oli minua kohdellut.

Asia riitautettiin, ja juristi kävi entisellä työpaikallani neuvotteluja Tiimipäällikön ja tämän päälliköiden kanssa.

Riitautus ei tuonut minulle työpaikkaa takaisin enkä olisi voinut enää Tiimipäällikön kanssa työskennelläkään. Minulle oli kuitenkin tärkeää, että asia riitautettiin, että liiton juristi meni tuota virastoa pöyhimään. Vaati perusteluja Tiimipäällikön päätöksille ja osoitti, että työntekijöitä ei saa kohdella niin kuin Tiimipäällikkö minua kohteli.

Juristi kertoi minulle myöhemmin, että riitautus kannatti, koska sen jälkeen liittoon oli tullut kaksi muutakin yhteydenottoa työpaikalta asioista, jotka juristin mukaan ”eivät päivänvaloa kestä”.

Vuosia myöhemmin kuulin, että Tiimipäällikkö oli saamassa isohkon päällikön paikan tuosta virastosta, kaiketi jonkinlaisen organisaatiouudistuksen seurauksena. Kuulin myös, että työntekijät hänen tiimissään olivat vaihtuneet. Jäljellä oli vain yksi ”vanha” työntekijä, hän, joka oli tehnyt yhteistyötä Tiimipäällikön kanssa pisimpään ja jota Tiimipäällikkö ilmeisesti piti luotettunaan. Erään entisen työnkaverin tapasin sattumalta jokunen vuosi sitten. Hänkään ei enää työskennellyt virastossa, itse asiassa hän oli tavatessamme vailla työtä, mutta totesi, että ei ikävöi entistä työpaikkaansa yhtään.

Huomasin joitain vuosia sitten työpaikkailmoituksen, jossa virastoon haettiin uusia työntekijöitä. Heidän työtehtäviinsä kuului samoja tehtäviä joita minut aikoinaan palkattiin tekemään – ja jotka sitten mystisesti katosivat.

Toivotar

Menkää töihin että pääsette töihin!

Osallistuin muutamia vuosia sitten työvoimapoliittiseen koulutukseen. Kurssi oli suunnattu akateemisille työnhakijoille ja sen tavoitteena oli opettaa tehokasta työnhakua. Kurssille osallistui enimmäkseen naisia, vähän alle kolmekymppisistä vähän päälle nelikymppisiin.


Kurssin aikana kouluttajat neuvoivat miten tehdään hyviä työhakemuksia ja edustavia ansioluetteloita. Kouluttajat kannustivat hakemaan avoimilla työnhakukirjeillä ns. piilotyöpaikkoja, olemaan sitkeitä ja lähettämään uusia hakemuksia, vaikka työpaikkaa ei heti rupeaisikaan löytymään.


Kurssilla kävi vierailijoita, muun muassa pienyrittäjä, keski-ikäinen nainen, joka valoi uskoa tulevaisuuteen, työn ja oman oksan löytymiseen.


Kurssin lopussa vierailulle tuli myös työvoimahallinnon edustaja paikallisesta työvoimatoimistosta. Ilmeisesti jonkinlaisessa esimiestehtävässä toimiva virkailija, keski-ikäinen mies, joka esiintyi ylimielisen rehvakkaasti ja tokaisi puheenvuoronsa päätteeksi: ”Menkää töihin, että pääsette töihin!” Hän tarkensi lausuntonsa sisältöä sanomalla, että pitää olla töissä päästäkseen töihin ja siksi teidänkin on turha lähetellä hakemuksia avoimiin työpaikkoihin, jos olette olleet jo tarpeeksi pitkään – eli liki vuoden – työttöminä.


Olin tyrmistynyt.


Oli masentavaa ajatella, että jos virkailijan puheet pitävät paikkansa, minulla ei ole mitään toivoa työllistyä – vaikka kurssin ajan kouluttajat olivat meitä kannustaneet hakemaan töitä ja rohkaisseet luottamaan omaan osaamiseen ja tulevaisuuteen.


Eniten minua kuitenkin tyrmistytti virkailijan ylimielisen vähättelevä asenne, jolla hän meihin suhtautui. Ajattelin, että noinko työvoimaviranomainen saa kohdella asiakkaitaan, työnhakijoita. Eikö hän ymmärrä, miten ihmisille puhutaan. Eikö hän ymmärrä, että vaikka olemme työttömiä, olemme kuitenkin sentään ihmisiä: älykkäitä, ajattelevia olentoja, joilla on tunteet. Ja ihmisarvo.


Olin kurssin aikana ehtinyt tutustua toisiin osallistujiin ja ymmärsin, että monelle työttömyys on raskas koettelemus, katkera pettymys, asia, johon ei osannut varautua, jota ei pitänyt tapahtua. Miksi kuukausipalkkaa nauttiva, verorahoilla ylläpidetyn laitoksen virkailija puhuu ihmisille tuohon sävyyn työttömyydestä, asiasta, joka on monelle niin arka, niin kipeä kokemus.


Moni tuntemani työtön tuntuu miettivän, miksi hänelle kävi näin, vaikka teki kaiken oikein: opiskeli ahkerasti, valmistui säällisessä ajassa, hankki työkokemusta jo opiskeluaikana, kävi opiskelijavaihdossa ulkomailla ja kansainvälisissä työharjoitteluissa, lähti pätkätöihin aina, kun niitä oli tarjolla – ja on vielä ihmisenä hyvä tyyppi, joka arvostaa muita, mutta osaa myös tarvittaessa pitää puolensa.


Eikö virkailijalla käynyt mielessä, että jos asiat olisivat menneet toisin, hän itse voisi olla työvoimapoliittisella kurssilla, ja joku meistä työttömistä voisi seisoskella takki auki luokkahuoneen korokkeella, olla hänen tilallaan viisastelemassa työttömille.


Virkailijan paikalla voisi olla kuka tahansa meistä, esimerkiksi hän, joka sai kyyneleet silmiinsä puhuessaan, miten tuntee elämänsä valuvan hukkaan ilman työtä.


Tai hän, joka on tehnyt pätkä- ja silpputöitä, ja pelkää nyt määräaikaisen työn päätyttyä jääneensä tyhjän päälle, ilman että saa enää milloinkaan seuraavaa työtä. Joka yli nelikymppisenä haluaisi jo saada vakituisemman työn, edes illuusion siitä, että elämässä on työpaikan muodossa olemassa jotain turvallista, ikään kuin kovaa maata jalkojen alla.


Tai minä, pätkätöitä vuosia paiskinut ihminen, joka menin sairastumaan väärään aikaan, olin pitkällä sairauslomalla ja jäin työttömäksi, koska ei ollut työpaikkaa, minne sairauslomalta palata.


Tai hän, jolla ei ole työnsaamista edesauttavia suhteita, joka ei ole ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Joka yrittää etsiä syitä työttömyydelle, haluaa löytää kohteen, jota voisi syyttää tapahtuneesta. Joka taistelee masentumista ja näköalattomuutta vastaan, joka vielä jaksaa ajatella, että syy ei voi olla hänessä, ei ainakaan kokonaan, sillä hänhän on yrittänyt niin kovasti ja tehnyt kaiken niin kuin pitääkin.


Tai kuka tahansa, joka pohtii, mitä varten työvoimatoimistoja ylipäänsä ylläpidetään; niiden kautta kun kukaan ei tunnu saavan töitä.


Mietin, oliko virkailijan ylimielinen tokaisu töihin menemisestä vain provokaatio, jolla saada työttömät sisuuntumaan ja työllistymään, työttömyys kun tuntuu virkailijan ajatusmaailmassa olevan laiskuutta ja siten työttömän oma vika?


Ja jos virkailijan puheet pitävät paikkansa, niin miksi sitten työnhaun kursseja järjestetään? Jos totuus on se, että jo vajaan vuoden työttömyyden jälkeen on turha enää hakea töitä, koska työttömän statuksella niitä ei, tietenkään, enää saa.


Toivotar

Mitä kerron?

Olen käymässä lounasaikaan vanhan yliopistoni kuppilassa.

Ruokajonossa huomaan, että vanha professorini kävelee tarjottimensa kanssa minua kohti. Professori oli toinen graduni tarkastaja – kauan sitten.

Hätäännyn.
Mitä kerron, jos hän tulee juttelemaan, kysyy tekemisistäni, urastani?

Kerronko, että mitään hienoa uraa ei tullutkaan.

Ei vakituista työtä, ei kuukausipalkkaa, jolla tulen hyvin toimeen, ei työnantajan maksamia koulutuksia, ei työmatkoja ulkomaille, ei palkallisia lomia.

Vai esitänkö reipasta, kerronko, että työskentelen nykyään alihankkijana.

Annanko ymmärtää, että tämä on täysin oma valintani, että haluankin tehdä töitä nimenomaan näin, freenä.

Jätänkö sanomatta, että pienyrittäjyys on tällä hetkellä minulle ainoa keino työllistyä.

Että valmistumisen jälkeiset, vuosien pätkätyöt eivät tuoneet minulle vakaata ja turvallista työpaikkaa, vaikka uskoin jokaisen pätkätyön vievän minua aina vain lähemmäs vakituista, mielenkiintoista, koulutusta vastaavaa työtä.

Ja että sitten elämä näytti arvaamattomuutensa: sairastuin vakavasti, jouduin leikkaukseen ja pitkälle sairauslomalle. Paranin, mutta sairauslomani jälkeen huomasin pudonneeni siitä joukosta, josta ihmisiä kutsutaan työhaastatteluihin.

Luonnollisesti jätän sanomatta, että tuloni ovat nykyään niin pienet, että ansioideni perusteella minut luokitellaan köyhäksi.

Jätän kertomatta senkin, että ajoittain minua ahdistaa freetyön epävarmuus: pelko siitä, saanko tulevaisuudessa enää toimeksiantoja, tuleeko uusia keikkoja.

Voisinko kuitenkin kertoa siitä, miten nautin töistäni silloin, kun niitä on.

Miten iloitsen siitä, että saan tehdä sitä työtä, johon opiskelin, työtä, jonka tunnen osaavani parhaiten ja josta nautin – silloinkin, kun toimeksiannot ovat vaikeita ja tiukka deadline painaa päälle.

Kertoisinko, miten tärkeitä nämä vähäisetkin toimeksiannot minulle ovat: että minulla on – vaikkakin epäsäännöllisesti – alani töitä ja saan silloin hetken tuntea kuuluvani johonkin, vaikka sitten talon ulkopuolisena alihankkijana.

Kerronko, että haaveilen saavani vielä joskus niin paljon toimeksiantoja, että pääsen kohtuullisille ansioille ja voin vuokrata työhuoneen. Että voisin aamulla pukea päälleni edellisiltana silittämäni vaatteet – ja lähteä töihin.

Kerronko, miten paljon nykyään arvostan asioita, jotka tuntuvat olevan monille ihmisille täysin itsestäänselvyyksiä: terveyttä ja työtä.

Professori on nyt kohdallani.
Hän katsoo minua tiukasti silmiin ja nyökkää.

”Hei”, minä sanon ja nyökkään.

Professori kävelee ohitseni palauttamaan tarjottimensa ja likaiset ruokailuvälineet.

Minä siirryn eteenpäin jonossa ja maksan annokseni.

Toivotar

Vasta alkua

Tämä blogi tulee kertomaan akateemisten, aikuisten, naispätkä- ja freelancertyöläisten silmin työelämän raakuuksista 2000-luvulla. Juuri kun olemme luulleet kokeneemme kaiken, eteemme tulee uusi rypäs asioita joita ei työelämässä usko kukaan olevankaan. Mutta on niitä ja me olemme tämän uuden uljaan maailman silminnäkijöitä ja todistajia.

Meitä kirjoittajia tässä blogissa ei ole vain yksi, vaan ainakin kaksi ja ehkä jopa useampi. Useat kymmenet keskustelut muiden epätyypillisissä työsuhteissa olevien naisten kanssa on osoittanut, että työstä, työttömyydestä ja työllistymisestä on puhuttava niiden oikeilla nimilla ja niin, että tarinan takana seisoo oikea, elävä ihminen.

Kyllä näihin tarinoihin iloa ja huumoriakin mahtuu, mutta myös surua, häpeää, alistumista. Joka ei kykene pätkätyöläisenä nöyrtymään, alistumaan ja puurtamaan kovemmin kuin 10 vakipalkkaa nauttivaa, saa tuntea sen nahoissaan. Ja saa tuntea sen muutenkin. Näistä riittää kerrottavaa!

Epätyypillinen työsuhde on itselleni ollut koko työhistorian ajan, lähes 20 vuotta, se tyypillisin työmuoto. Hiljattain erosin ammattiliitosta koska katson, ettei siellä osata katsoa maailmaa realististen silmälasien takaa. Myös työvoimatoimiston tietojärjestelmästä ei vieläkään löydy ammattinimikettä "projektikoordinaattori", vaikka lähes kaikki akateemiset pätkäläiset painivat jos jonkinmoisen, jonkin tahon; valtion, järjestön, kunnan tai EU:n rahoittamissa "projekteissa" . Työvoimatoimistossa ei voi valita ammatikseen useita nimikkeitä: se on pätkäakateemikolle elinehto!

Tämä riittäköön lyhyenä ja vaatimattomana introna siitä, mitä tuleman pitää. Pienten yksityiskohtien takana on usein suurempi tarina ja johtolankojen vyyhti joka johtaa meidät pätkäläisten työmaailman ihmeellisyyksiin ja yhteen totuuteen: nöyrry tai katoa.

Archéoptéryx