”Voitteko ystävällisesti viimeinkin kertoa, sainko työpaikan?”

Toivottaren viime kirjoitukseen liittyen haluan kertoa siitä, mitä ystäväni on lähiaikoina työpaikkaa hakiessaan kokenut.

Ystäväni pääsi jo toiseen työhaastatteluun lyhyen ajan sisällä. Ensimmäisessä työhaastattelussa haastattelijoina oli hakijan kanssa samanikäisiä mieshenkilöitä, yksi haastattelijoista jopa tuttu entisestä työpaikasta ja nykyisestä keikkatyöstä.

Haastattelu meni hyvin. Hakijalla oli kaikki kompetenssit hoitaa mahdollinen tuleva erittäin hyvin työ oman taustansa ja kokemuksensa perusteella. Hakija oli hyvillä mielin. Tulevan työn hän oli jopa valmis hoitamaan etätyönä osa-aikaisesti siihen asti, kunnes parempi ja vankempi rahoitus hankkeelle löydettäisiin.

Haastattelutuloksen sanottiin tulevan kahden viikon sisällä ennen juhannusta.

Ystäväni pääsi myös toiseen haastatteluun. Toisessa työhaastattelussa haastattelijoina oli hakijan kanssa samanikäisiä mieshenkilöitä, yksi haastattelijoista jopa tuttu entisestä työpaikasta ja nykyisestä keikkatyöstä sekä sen lisäksi vapaaehtoistyöstä, jota hakija oli tehnyt kyseiseen paikkaan. He olivat tunteneet toisensa jo kolmekymmentä vuotta ja yhteistyö oli aina sujunut hyvin.

Haastattelu meni hyvin. Hakijalla oli kaikki kompetenssit hoitaa mahdollinen tuleva työ erittäin hyvin oman taustansa ja kokemuksensa perusteella. Hakija oli hyvillä mielin. Olen varma, että tulevan työn olisi hakija ollut valmis hoitamaan tarvittaessa etätyönä osa-aikaisesti siihen asti, kunnes parempi ja vankempi rahoitus hankkeelle löydettäisiin.

Haastattelutuloksen sanottiin tulevan viikon sisällä, heti heinäkuun alussa.

Ensimmäisestä haastattelusta ei koskaan kuulunut mitään. Ei soittoa, ei sähköpostia, ei edes tekstiviestiä tai huhupuhetta. Vasta pyytämällä hakija sai tietoonsa, että paikkaan oli otettu häntä kaksikymmentä vuotta nuorempi täysin toisen alan osaaja. Koko homma haiskahti.

Hakija oli pettynyt, mutta ei liian pettynyt kuitenkaan. Ajatuksissa oli vielä toisen haastattelun jälkimainingit; ne olivat erittäin hyvät.

Toisen haastattelun tulos tuli, kolme päivää liian myöhään (he sentään ilmoittivat viivästyksestä), mutta kuitenkin. Sähköpostilla: kiitämme kiinnostuksesta hakemaanne paikkaa, mutta valitettavasti ette tullut valituksi blaa blaa blaa... Kolmekymmentä vuotta ystävyyttä ja yhteistyötä, aikaisempaa yhteistä työkokemusta ja alaa kohtaan tuntemaa kiinnostusta ei riittänyt syyksi sille, että soitto ilmoitus olisi tullut henkilökohtaisesti.

Toiseen paikkaan oli otettu häntä kaksikymmentä vuotta nuorempi täysin toisen alan osaaja. Koko homma haiskahti.

Ystäväni on mies, hän täyttää pian viisikymmentä vuotta, hänellä on liikaa kokemusta ja liikaa koulutusta sekä intoa. Hänellä ei ole sen helpompaa kuin naisillakaan. Tämän tiedon pitäisi naisena lohduttaa minua, mutta... Kun eilisestä (12.7.2009) Helsingin Sanomista luin, kuinka joidenkin mielestä on parempi laittaa ilman työtä oleva viisikymmentäseitsemän -vuotias, siis 57!, työttömyysputkeen ennen eläkeputkea, raivostuin. Hallituksen kaavaileman eläkeiän noston myötä tämä tarkoittaisi siis kahdeksaa joutilasta, eläkeodotuksen täyttämää vuotta! Nämä odotuksen vuodet ovat yhtä pitkiä riippumatta työttömän sukupuolesta.

Siinä vaiheessa kun vaativaan ja monien alojen vaatimaa kokemusta omaavaan työpaikkaan valitaan kaksikymmentävuotias lukion nipin napin käynyt mediamyyjä kokeneen ja osaavan työnhakijan tilalle, koko juttu haiskahtaa liiankin paljon. Ja sitä ilmaa tässä nyt nuuhkitaan aina työttömyys- ja eläkeputkeen asti.

Archéoptéryx