Tapasin jokin aika sitten ihmisen, jonka elämää olivat alkaneet häiritä työpaikkansa määräaikaiset työntekijät, tai oikeastaan määräaikaisten työntekijöiden vääränlainen suhtautuminen määräaikaisuuksiinsa.
Tapaamani ihminen työskentelee alalla, jossa määräaikaiset työsuhteet ja niiden ketjuttaminen ovat hyvin yleisiä. Hänen työkavereinaan on lukuisia pätkätyöläisiä, jotka kuulemma pari, kolme kuukautta ennen määräaikaisuuksiensa päättymistä alkavat vapista pelosta, koska heitä huolettaa epävarmuus tulevasta.
Asiasta ärsyyntyneen ihmisen mukaan määräaikaisten asennoituminen on aivan väärä: Sen sijaan, että määräaikaiset huolehtisivat tulevaisuudestaan, heidän pitäisi keskittyä nauttimaan siitä, että heillä on töitä vielä muutaman kuukauden ajan.
Niin tapaamani ihminen kuulemma ainakin tekisi, jos työskentelisi määräaikaisissa työsuhteissa. Hän ei tosin työskentele määräaikaisena, sillä hänellä on ollut vakituinen työpaikka liki koko - vuosikymmeniä jatkuneen - työuransa ajan.
Tämän ihmisen mielestä määräaikaisten ei pitäisi työpaikalla puhua peloistaan: sellainen vatvominen kun on paitsi täysin turhaa, myös tympeää kuultavaa. Määräaikaisten ikävät puheet kuulemma pilaavat työpaikan ilmapiirin ja toisten työntekijöiden hyvän tuulen.
Ehkäpä tapaamani ihmisen kannattaa vedota päättäjiin, jotta nämä laatisivat uuden lain pätkätyöläisten häiritsevän käytöksen kitkemiseksi.
Uusi laki määräisi pätkä- ja silpputyöläiset suhtautumaan stoalaisella mielentyyneydellä uhkiin, pelkoihin ja epävarmalta näyttävään tulevaisuuteen. Laki myös kieltäisi määräaikaisia työntekijöitä huolehtimasta ääneen töidensä ja toimeentulonsa jatkuvuudesta työpaikalla – ainakaan vakituisten työntekijöiden kuullen.
Lainmuutosta odotellessaan pätkätyöläisten asenteista ärsyyntynyt ihminen voisi luopua vakituisesta työpaikastaan. Hänen tilalleen palkattaisiin joku niistä rasittavista, määräaikaisuuksiin aivan väärällä tavalla suhtautuvista ja siten työpaikan ilmapiiriä häiritsevistä pätkätyöntekijöistä.
Kun tähän asti vakituisessa työsuhteessa ollut ihminen alkaisi itse tehdä työtä määräaikaisena, hän pääsisi näyttämään kaikille esimerkkiä siitä ihailtavasta mielentyyneydestä, jolla epävarmuuteen pitää oikeaoppisesti osata suhtautua.
Toivotar
keskiviikko 12. elokuuta 2009
maanantai 13. heinäkuuta 2009
”Voitteko ystävällisesti viimeinkin kertoa, sainko työpaikan?”
Toivottaren viime kirjoitukseen liittyen haluan kertoa siitä, mitä ystäväni on lähiaikoina työpaikkaa hakiessaan kokenut.
Ystäväni pääsi jo toiseen työhaastatteluun lyhyen ajan sisällä. Ensimmäisessä työhaastattelussa haastattelijoina oli hakijan kanssa samanikäisiä mieshenkilöitä, yksi haastattelijoista jopa tuttu entisestä työpaikasta ja nykyisestä keikkatyöstä.
Haastattelu meni hyvin. Hakijalla oli kaikki kompetenssit hoitaa mahdollinen tuleva erittäin hyvin työ oman taustansa ja kokemuksensa perusteella. Hakija oli hyvillä mielin. Tulevan työn hän oli jopa valmis hoitamaan etätyönä osa-aikaisesti siihen asti, kunnes parempi ja vankempi rahoitus hankkeelle löydettäisiin.
Haastattelutuloksen sanottiin tulevan kahden viikon sisällä ennen juhannusta.
Ystäväni pääsi myös toiseen haastatteluun. Toisessa työhaastattelussa haastattelijoina oli hakijan kanssa samanikäisiä mieshenkilöitä, yksi haastattelijoista jopa tuttu entisestä työpaikasta ja nykyisestä keikkatyöstä sekä sen lisäksi vapaaehtoistyöstä, jota hakija oli tehnyt kyseiseen paikkaan. He olivat tunteneet toisensa jo kolmekymmentä vuotta ja yhteistyö oli aina sujunut hyvin.
Haastattelu meni hyvin. Hakijalla oli kaikki kompetenssit hoitaa mahdollinen tuleva työ erittäin hyvin oman taustansa ja kokemuksensa perusteella. Hakija oli hyvillä mielin. Olen varma, että tulevan työn olisi hakija ollut valmis hoitamaan tarvittaessa etätyönä osa-aikaisesti siihen asti, kunnes parempi ja vankempi rahoitus hankkeelle löydettäisiin.
Haastattelutuloksen sanottiin tulevan viikon sisällä, heti heinäkuun alussa.
Ensimmäisestä haastattelusta ei koskaan kuulunut mitään. Ei soittoa, ei sähköpostia, ei edes tekstiviestiä tai huhupuhetta. Vasta pyytämällä hakija sai tietoonsa, että paikkaan oli otettu häntä kaksikymmentä vuotta nuorempi täysin toisen alan osaaja. Koko homma haiskahti.
Hakija oli pettynyt, mutta ei liian pettynyt kuitenkaan. Ajatuksissa oli vielä toisen haastattelun jälkimainingit; ne olivat erittäin hyvät.
Toisen haastattelun tulos tuli, kolme päivää liian myöhään (he sentään ilmoittivat viivästyksestä), mutta kuitenkin. Sähköpostilla: kiitämme kiinnostuksesta hakemaanne paikkaa, mutta valitettavasti ette tullut valituksi blaa blaa blaa... Kolmekymmentä vuotta ystävyyttä ja yhteistyötä, aikaisempaa yhteistä työkokemusta ja alaa kohtaan tuntemaa kiinnostusta ei riittänyt syyksi sille, että soitto ilmoitus olisi tullut henkilökohtaisesti.
Toiseen paikkaan oli otettu häntä kaksikymmentä vuotta nuorempi täysin toisen alan osaaja. Koko homma haiskahti.
Ystäväni on mies, hän täyttää pian viisikymmentä vuotta, hänellä on liikaa kokemusta ja liikaa koulutusta sekä intoa. Hänellä ei ole sen helpompaa kuin naisillakaan. Tämän tiedon pitäisi naisena lohduttaa minua, mutta... Kun eilisestä (12.7.2009) Helsingin Sanomista luin, kuinka joidenkin mielestä on parempi laittaa ilman työtä oleva viisikymmentäseitsemän -vuotias, siis 57!, työttömyysputkeen ennen eläkeputkea, raivostuin. Hallituksen kaavaileman eläkeiän noston myötä tämä tarkoittaisi siis kahdeksaa joutilasta, eläkeodotuksen täyttämää vuotta! Nämä odotuksen vuodet ovat yhtä pitkiä riippumatta työttömän sukupuolesta.
Siinä vaiheessa kun vaativaan ja monien alojen vaatimaa kokemusta omaavaan työpaikkaan valitaan kaksikymmentävuotias lukion nipin napin käynyt mediamyyjä kokeneen ja osaavan työnhakijan tilalle, koko juttu haiskahtaa liiankin paljon. Ja sitä ilmaa tässä nyt nuuhkitaan aina työttömyys- ja eläkeputkeen asti.
Archéoptéryx
Ystäväni pääsi jo toiseen työhaastatteluun lyhyen ajan sisällä. Ensimmäisessä työhaastattelussa haastattelijoina oli hakijan kanssa samanikäisiä mieshenkilöitä, yksi haastattelijoista jopa tuttu entisestä työpaikasta ja nykyisestä keikkatyöstä.
Haastattelu meni hyvin. Hakijalla oli kaikki kompetenssit hoitaa mahdollinen tuleva erittäin hyvin työ oman taustansa ja kokemuksensa perusteella. Hakija oli hyvillä mielin. Tulevan työn hän oli jopa valmis hoitamaan etätyönä osa-aikaisesti siihen asti, kunnes parempi ja vankempi rahoitus hankkeelle löydettäisiin.
Haastattelutuloksen sanottiin tulevan kahden viikon sisällä ennen juhannusta.
Ystäväni pääsi myös toiseen haastatteluun. Toisessa työhaastattelussa haastattelijoina oli hakijan kanssa samanikäisiä mieshenkilöitä, yksi haastattelijoista jopa tuttu entisestä työpaikasta ja nykyisestä keikkatyöstä sekä sen lisäksi vapaaehtoistyöstä, jota hakija oli tehnyt kyseiseen paikkaan. He olivat tunteneet toisensa jo kolmekymmentä vuotta ja yhteistyö oli aina sujunut hyvin.
Haastattelu meni hyvin. Hakijalla oli kaikki kompetenssit hoitaa mahdollinen tuleva työ erittäin hyvin oman taustansa ja kokemuksensa perusteella. Hakija oli hyvillä mielin. Olen varma, että tulevan työn olisi hakija ollut valmis hoitamaan tarvittaessa etätyönä osa-aikaisesti siihen asti, kunnes parempi ja vankempi rahoitus hankkeelle löydettäisiin.
Haastattelutuloksen sanottiin tulevan viikon sisällä, heti heinäkuun alussa.
Ensimmäisestä haastattelusta ei koskaan kuulunut mitään. Ei soittoa, ei sähköpostia, ei edes tekstiviestiä tai huhupuhetta. Vasta pyytämällä hakija sai tietoonsa, että paikkaan oli otettu häntä kaksikymmentä vuotta nuorempi täysin toisen alan osaaja. Koko homma haiskahti.
Hakija oli pettynyt, mutta ei liian pettynyt kuitenkaan. Ajatuksissa oli vielä toisen haastattelun jälkimainingit; ne olivat erittäin hyvät.
Toisen haastattelun tulos tuli, kolme päivää liian myöhään (he sentään ilmoittivat viivästyksestä), mutta kuitenkin. Sähköpostilla: kiitämme kiinnostuksesta hakemaanne paikkaa, mutta valitettavasti ette tullut valituksi blaa blaa blaa... Kolmekymmentä vuotta ystävyyttä ja yhteistyötä, aikaisempaa yhteistä työkokemusta ja alaa kohtaan tuntemaa kiinnostusta ei riittänyt syyksi sille, että soitto ilmoitus olisi tullut henkilökohtaisesti.
Toiseen paikkaan oli otettu häntä kaksikymmentä vuotta nuorempi täysin toisen alan osaaja. Koko homma haiskahti.
Ystäväni on mies, hän täyttää pian viisikymmentä vuotta, hänellä on liikaa kokemusta ja liikaa koulutusta sekä intoa. Hänellä ei ole sen helpompaa kuin naisillakaan. Tämän tiedon pitäisi naisena lohduttaa minua, mutta... Kun eilisestä (12.7.2009) Helsingin Sanomista luin, kuinka joidenkin mielestä on parempi laittaa ilman työtä oleva viisikymmentäseitsemän -vuotias, siis 57!, työttömyysputkeen ennen eläkeputkea, raivostuin. Hallituksen kaavaileman eläkeiän noston myötä tämä tarkoittaisi siis kahdeksaa joutilasta, eläkeodotuksen täyttämää vuotta! Nämä odotuksen vuodet ovat yhtä pitkiä riippumatta työttömän sukupuolesta.
Siinä vaiheessa kun vaativaan ja monien alojen vaatimaa kokemusta omaavaan työpaikkaan valitaan kaksikymmentävuotias lukion nipin napin käynyt mediamyyjä kokeneen ja osaavan työnhakijan tilalle, koko juttu haiskahtaa liiankin paljon. Ja sitä ilmaa tässä nyt nuuhkitaan aina työttömyys- ja eläkeputkeen asti.
Archéoptéryx
tiistai 7. heinäkuuta 2009
Aina parhaassa iässä
Pari viikkoa sitten uutisissa kerrottiin, että Suomessa ikäsyrjintä vaikuttaa naisten asemaan työpaikoilla ja johtaa naisten ennenaikaiseen eläkkeelle siirtymiseen. Ikäsyrjintä on erityisesti ikääntyvien naisten ongelma, joka tulee esiin paljon ennen virallista eläkeikää.
Asiaa sosiaalipolitiikan pro gradu -työssään tutkineen Niina Viitasalon mukaan jo 45-vuotiaat naiset kokevat ikäsyrjintää yhtä paljon kuin vanhimman ikäluokan työssäolevat miehet. Taustalla on ongelmia naisten rekrytoinnissa, etenemismahdollisuuksissa, ikääntyvien irtisanomisissa, tiedon saannissa, koulutukseen pääsyssä ja arvostuksessa.
Uutinen on huolestuttava. Se valitettavasti myös vahvistaa käsityksiä, joita keskusteluissa tämän tästä tulee esiin: keski-ikäinen nainen tuntuu työnantajien mielestä olevan liian vanha.
Nainen vaikuttaa olevan aina vääränikäinen työntekijäksi.
Nuoria naisia palkataan määräaikaisiin työsuhteisiin, koska nuorena nainen on työnantajan silmissä potentiaalinen synnyttäjä ja siten menoerä. Kun naiselle tulee ikää sen verran, että lisääntyminen ei ole enää ajankohtaista, nainen onkin yhtäkkiä liian vanha töihin – ikään kuin naisen työkyky katoaisi yhdessä hormonitoiminnan hiipumisen kanssa.
Täytyykö naisen perustaa oma yritys saadakseen ansaittua elantonsa ja kartutettua eläkettään? Onko niin, että nainen on aina parhaassa työiässä vain silloin, kun hän työskentelee yrittäjänä ja toimii itse itsensä työnantajana?
Toivotar
Asiaa sosiaalipolitiikan pro gradu -työssään tutkineen Niina Viitasalon mukaan jo 45-vuotiaat naiset kokevat ikäsyrjintää yhtä paljon kuin vanhimman ikäluokan työssäolevat miehet. Taustalla on ongelmia naisten rekrytoinnissa, etenemismahdollisuuksissa, ikääntyvien irtisanomisissa, tiedon saannissa, koulutukseen pääsyssä ja arvostuksessa.
Uutinen on huolestuttava. Se valitettavasti myös vahvistaa käsityksiä, joita keskusteluissa tämän tästä tulee esiin: keski-ikäinen nainen tuntuu työnantajien mielestä olevan liian vanha.
Nainen vaikuttaa olevan aina vääränikäinen työntekijäksi.
Nuoria naisia palkataan määräaikaisiin työsuhteisiin, koska nuorena nainen on työnantajan silmissä potentiaalinen synnyttäjä ja siten menoerä. Kun naiselle tulee ikää sen verran, että lisääntyminen ei ole enää ajankohtaista, nainen onkin yhtäkkiä liian vanha töihin – ikään kuin naisen työkyky katoaisi yhdessä hormonitoiminnan hiipumisen kanssa.
Täytyykö naisen perustaa oma yritys saadakseen ansaittua elantonsa ja kartutettua eläkettään? Onko niin, että nainen on aina parhaassa työiässä vain silloin, kun hän työskentelee yrittäjänä ja toimii itse itsensä työnantajana?
Toivotar
tiistai 30. kesäkuuta 2009
”Lomalla”
Istuimme ystäväni kanssa viime viikonloppuna rannalla. Ystäväni on päättänyt hankkia kevyen rusketuksen, korkeakertoimisen aurinkovoiteen ja maltillisen auringossa oleskelun avulla. Ystäväni arveli onnistuvansa projektissaan, jos vain poutapäiviä riittää, sillä hän on koko kesän ”lomalla”, toisin sanoen työttömänä.
Ystäväni teki talven tuntitöitä, jotka loppuivat keväällä. Kesän hän elää talven ansioista sivuun laittamillaan säästöillä. Ystäväni ei ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen – kuten en minäkään.
Mietimme ystäväni kanssa, millaista mahtaisi olla palkallisen kesäloman viettäminen.
Tilapäistöitä tehneellä ystävälläni ei ole asiasta kokemusta. Minä olen ollut valmistumiseni jälkeen palkallisella kesälomalla kerran – kymmenen vuotta sitten – ja se oli kieltämättä hienoa. Kesällä kymmenen vuotta sitten pääsin lyhyelle palkalliselle lomalle, koska työnantajani suositteli pitämään määräaikaisesta työsuhteestani kertyneet lomapäivät vapaana ja koska silloinen, tähän mennessä pisin määräaikainen työsuhteeni, sattui jatkumaan vielä syksyn puolelle.
Monina valmistumisen jälkeisinä kesinä tein töitä, pääasiassa siksi, että alani määräaikaisuuksia on parhaiten tarjolla kesäisin ja myös siksi, että pätkätyöläisenä en uskaltautunut jättäytyä kesälomalle. Koska työsuhteeni olivat aina määräaikaisia, tavaksi tuli alkaa etsiä seuraavaa pestiä jo hyvissä ajoin ennen määräaikaisuuden päättymistä. Uuden työn etsimiseen ajoivat taloudelliset syyt, mutta myös pelko siitä, että tipahdan niin sanotuista hyvistä, koulutustani vastaavista töistä, jos en niitä jatkuvasti tee. Siksi en pitänyt kesälomia vuosiin.
Pitkän sairauslomani jälkeen joka tapauksessa tapahtui se, mitä määräaikaisuuksissa kipuillessani pelkäsin: putosin siitä joukosta, joka kiertää tekemässä alani tilapäistöitä. Kun nykyään teen töitä alihankkijana ja tänä kesänä toimeksiantoja ei näytä olevan, voin viettää ”kesälomaa” – palkatonta tosin ja vailla varmuutta tulevista töistä.
”Lomastani” tuleekin varmaan hyvä, kunhan vain opin viettämään sen oikein, sillä tavalla kuin asiantuntijat lehtien palstoilla lomanviettäjiä neuvovat vapaita viettämään: täytyy tehdä mukavia, itselle mieluisia asioita ja opetella irtautumaan töistä.
”Lomastani” voi tulla jopa erinomainen, kun vielä opin olemaan huolehtimatta siitä, saanko enää tulevaisuudessa toimeksiantoja ja kun opin olemaan miettimättä sitä, milloin mahdan saada seuraavan kerran palkkaa.
Niin sanottua lomastressiä - josta palkallisella lomalla olevat kuulemma kärsivät - saattaa lievittää se, kun opin olemaan murehtimatta vähäisten säästöjeni hupenemisesta ja kun opin sukulaisvierailuilla olemaan välittämättä ”Eihän se kannata opiskella, kun ei saa töitäkään” -kommenteista.
Toivotar
Ystäväni teki talven tuntitöitä, jotka loppuivat keväällä. Kesän hän elää talven ansioista sivuun laittamillaan säästöillä. Ystäväni ei ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen – kuten en minäkään.
Mietimme ystäväni kanssa, millaista mahtaisi olla palkallisen kesäloman viettäminen.
Tilapäistöitä tehneellä ystävälläni ei ole asiasta kokemusta. Minä olen ollut valmistumiseni jälkeen palkallisella kesälomalla kerran – kymmenen vuotta sitten – ja se oli kieltämättä hienoa. Kesällä kymmenen vuotta sitten pääsin lyhyelle palkalliselle lomalle, koska työnantajani suositteli pitämään määräaikaisesta työsuhteestani kertyneet lomapäivät vapaana ja koska silloinen, tähän mennessä pisin määräaikainen työsuhteeni, sattui jatkumaan vielä syksyn puolelle.
Monina valmistumisen jälkeisinä kesinä tein töitä, pääasiassa siksi, että alani määräaikaisuuksia on parhaiten tarjolla kesäisin ja myös siksi, että pätkätyöläisenä en uskaltautunut jättäytyä kesälomalle. Koska työsuhteeni olivat aina määräaikaisia, tavaksi tuli alkaa etsiä seuraavaa pestiä jo hyvissä ajoin ennen määräaikaisuuden päättymistä. Uuden työn etsimiseen ajoivat taloudelliset syyt, mutta myös pelko siitä, että tipahdan niin sanotuista hyvistä, koulutustani vastaavista töistä, jos en niitä jatkuvasti tee. Siksi en pitänyt kesälomia vuosiin.
Pitkän sairauslomani jälkeen joka tapauksessa tapahtui se, mitä määräaikaisuuksissa kipuillessani pelkäsin: putosin siitä joukosta, joka kiertää tekemässä alani tilapäistöitä. Kun nykyään teen töitä alihankkijana ja tänä kesänä toimeksiantoja ei näytä olevan, voin viettää ”kesälomaa” – palkatonta tosin ja vailla varmuutta tulevista töistä.
”Lomastani” tuleekin varmaan hyvä, kunhan vain opin viettämään sen oikein, sillä tavalla kuin asiantuntijat lehtien palstoilla lomanviettäjiä neuvovat vapaita viettämään: täytyy tehdä mukavia, itselle mieluisia asioita ja opetella irtautumaan töistä.
”Lomastani” voi tulla jopa erinomainen, kun vielä opin olemaan huolehtimatta siitä, saanko enää tulevaisuudessa toimeksiantoja ja kun opin olemaan miettimättä sitä, milloin mahdan saada seuraavan kerran palkkaa.
Niin sanottua lomastressiä - josta palkallisella lomalla olevat kuulemma kärsivät - saattaa lievittää se, kun opin olemaan murehtimatta vähäisten säästöjeni hupenemisesta ja kun opin sukulaisvierailuilla olemaan välittämättä ”Eihän se kannata opiskella, kun ei saa töitäkään” -kommenteista.
Toivotar
keskiviikko 24. kesäkuuta 2009
Mahdotonta innostua
Tutkimusten mukaan työn menetys on yksi stressaavimmista elämänmuutoksista, jolla voi olla vakavia seurauksia ruumiilliselle ja henkiselle terveydelle, kirjoittaa psykologi ja psykoterapeutti Soili Poijula Helsingin Sanomien vieraskynäkirjoituksessa (HS A 2, 23.6.2009).
Poijula ehdottaa, että irtisanottujen selviytymisen tukemiseen tulisi järjestää kriisipsykologisia palveluita, koska tuen puute voi tehdä selviytymisestä kohtuuttoman raskasta ja lisätä mielenterveysongelmia.
Lukisin mieluusti vastaavia kirjoituksia siitä, millaisia seurauksia niin kutsutuissa epätyypillisissä työsuhteissa – jotka ovat monille niitä tyypillisiä työsuhteita – kipuileminen aiheuttaa ihmisen terveydelle, ja miten tilapäistöitä tekeviä ihmisiä pitää tukea.
Näkisin kernaasti asiantuntijoiden huolestuneita puheenvuoroja siitä, mitä vuosia tai vuosikymmeniä jatkuva epävarmuus töiden saamisesta, toimeentulosta ja omasta työmarkkinakelpoisuudesta ihmiselle aiheuttaa. Miten pätkä- ja silpputöitä tekevät, tarvittaessa töihin tulevat, pakon edessä pienyrittäjiksi joutuneet ja ylipäänsä kaikki, joihin työnantaja ei halua sitoutua, mutta joilta se odottaa täydellistä työpanosta, oppivat käsittelemään pettymyksiä ja hyväksymään sen, että epätyypillisissä työsuhteisissa ahkeroiminen ei tuonutkaan mukanaan palkintoa: vakituista työtä.
Kaipaan asiantuntijoiden ponnekkaita kannanottoja siihen, miten tilapäistöitä tekeviä ihmisiä tulee auttaa jaksamaan katkeroitumatta tilanteessa, jossa yhteiskunta jatkaa toimintaansa niin kuin niin sanottuja epätyypillisiä työsuhteita ei näin laajana ja pitkään jatkuneena ilmiönä olisi olemassakaan.
Ottaisin mieluusti vastaan asiantuntijoiden vinkit siitä, millaisilla terveellisillä rentoutumismenetelmillä opin unohtamaan sen, että tilapäistyöntekijöiden huonolle asemalle ei näytä löytyvän puolestapuhujia. Miten opin hyväksymään sen, että he, jotka voivat vaikuttaa lainsäätäjiin sekä he, jotka voivat itse muuttaa lakeja, eivät ole tilapäistyövoiman asemasta kiinnostuneita. Millaisilla stressinhallintamenetelmillä opin sopeutumaan siihen, että lainsäätäjille on tärkeintä turvata jo edellisestä, 1990-luvun alun lamasta lähtien jatkunut, työnantajille edullinen käytäntö: se, että työnantajat saavat itselleen mahdollisimman vähillä kuluilla ja olemattomalla sitoutumisella mahdollisimman laadukasta työtä.
Viestinten tuottajat, uutis- ja toimituspäälliköt – kaikki he, jotka päättävät siitä, mistä kirjoitetaan – työskentelevät usein vakituisissa työsuhteissa. He ja valtaosa heidän kollegoistaan tarkkailee elämää säännöllistä kuukausipalkkaa saavien näkökulmasta; moni on voinut tehdä niin jo vuosikymmeniä. Silloin saattaa olla mahdotonta asettua epätyypillisissä työsuhteissa olevien asemaan ja innostua julkaisemaan kirjoituksia, joissa huolehditaan tilapäistöitä tekevien sosiaaliturvasta, toimeentulosta ja jaksamisesta.
Toivotar
Poijula ehdottaa, että irtisanottujen selviytymisen tukemiseen tulisi järjestää kriisipsykologisia palveluita, koska tuen puute voi tehdä selviytymisestä kohtuuttoman raskasta ja lisätä mielenterveysongelmia.
Lukisin mieluusti vastaavia kirjoituksia siitä, millaisia seurauksia niin kutsutuissa epätyypillisissä työsuhteissa – jotka ovat monille niitä tyypillisiä työsuhteita – kipuileminen aiheuttaa ihmisen terveydelle, ja miten tilapäistöitä tekeviä ihmisiä pitää tukea.
Näkisin kernaasti asiantuntijoiden huolestuneita puheenvuoroja siitä, mitä vuosia tai vuosikymmeniä jatkuva epävarmuus töiden saamisesta, toimeentulosta ja omasta työmarkkinakelpoisuudesta ihmiselle aiheuttaa. Miten pätkä- ja silpputöitä tekevät, tarvittaessa töihin tulevat, pakon edessä pienyrittäjiksi joutuneet ja ylipäänsä kaikki, joihin työnantaja ei halua sitoutua, mutta joilta se odottaa täydellistä työpanosta, oppivat käsittelemään pettymyksiä ja hyväksymään sen, että epätyypillisissä työsuhteisissa ahkeroiminen ei tuonutkaan mukanaan palkintoa: vakituista työtä.
Kaipaan asiantuntijoiden ponnekkaita kannanottoja siihen, miten tilapäistöitä tekeviä ihmisiä tulee auttaa jaksamaan katkeroitumatta tilanteessa, jossa yhteiskunta jatkaa toimintaansa niin kuin niin sanottuja epätyypillisiä työsuhteita ei näin laajana ja pitkään jatkuneena ilmiönä olisi olemassakaan.
Ottaisin mieluusti vastaan asiantuntijoiden vinkit siitä, millaisilla terveellisillä rentoutumismenetelmillä opin unohtamaan sen, että tilapäistyöntekijöiden huonolle asemalle ei näytä löytyvän puolestapuhujia. Miten opin hyväksymään sen, että he, jotka voivat vaikuttaa lainsäätäjiin sekä he, jotka voivat itse muuttaa lakeja, eivät ole tilapäistyövoiman asemasta kiinnostuneita. Millaisilla stressinhallintamenetelmillä opin sopeutumaan siihen, että lainsäätäjille on tärkeintä turvata jo edellisestä, 1990-luvun alun lamasta lähtien jatkunut, työnantajille edullinen käytäntö: se, että työnantajat saavat itselleen mahdollisimman vähillä kuluilla ja olemattomalla sitoutumisella mahdollisimman laadukasta työtä.
Viestinten tuottajat, uutis- ja toimituspäälliköt – kaikki he, jotka päättävät siitä, mistä kirjoitetaan – työskentelevät usein vakituisissa työsuhteissa. He ja valtaosa heidän kollegoistaan tarkkailee elämää säännöllistä kuukausipalkkaa saavien näkökulmasta; moni on voinut tehdä niin jo vuosikymmeniä. Silloin saattaa olla mahdotonta asettua epätyypillisissä työsuhteissa olevien asemaan ja innostua julkaisemaan kirjoituksia, joissa huolehditaan tilapäistöitä tekevien sosiaaliturvasta, toimeentulosta ja jaksamisesta.
Toivotar
torstai 18. kesäkuuta 2009
Vähän avoimuutta, kiitos!
Tulin hiljattain hakeneeksi vakituista (!) työpaikkaa, joka vastasi koulutustani, aiempaa ja nykyistä työkokemustani ja joka sisältönsä puolesta kiinnosti minua kovasti.
Jo toisena arkipäivänä hakuajan päätyttyä sain sähköpostin, jossa kyseisen yrityksen edustaja kiitteli heitä kohtaan osoittamastani kiinnostuksesta ja luritteli tutuksi tulleen sanarimpsun: ”Valitettavasti valinta ei kuitenkaan tällä kertaa osunut sinuun”.
Ymmärrän, että paikkaan oli etukäteen joku valittu, koskapa päätöksestä tiedotettiin noin nopeasti, jo toisena arkipäivänä haun umpeutumisen jälkeen. Viestin sanamuoto, ”valinta ei osunut sinuun” kuitenkin ärsytti, taas kerran.
Tuollaisen passiivimuodon taakse piiloutuminen luo sen mielikuvan, että työnantajan edustajat eivät olisikaan työntekijää paikkaan valinneet, vaan valinta olisi jonkinlainen itsestään ohjautuva automaatti, joka osoittaa, kuka työhön otetaan.
Kuin lottoarvontakone.
Tai moukari, joka moukarihäkissä alkaa pyöriä itsekseen, singahtaa lentoon ja putoaa sitten nurmelle, jota koristavat työpaikkaa hakeneiden ihmisten nimillä varustetut pahvinpalaset - ja työpaikan saa se, jonka nimilappua lähimmäksi moukari sattuu lentämään.
Eikö olisi reilumpaa, jos työnantajan edustaja lähettäisi avoimeksi julistettua työpaikkaa hakeneille palauteviestin, jossa hän kertoo, ketkä ihmiset yrityksessä tai organisaatiossa päättivät siitä, kuka työpaikkaan valittiin. Palautteessa tulisi olla perustelut myös sille, miksi yrityksen edustajat päättivät palkata nimenomaan kyseisen henkilön: miten työhön valitun osaaminen vastaa juuri sitä, mitä työ vaatii.
Palautekirjeessä voisi olla myös puhelinaika, jolloin työpaikkaa hakeneet ja sitä ilman jääneet saavat halutessaan soittaa ja kysellä perusteluja karsiutumiselleen.
Puhelinajalla tiedusteluihin vastaisi henkilö, jolla on edes alkeelliset käytöstavat. Joka ymmärtää, että työpaikkaa hakeneelle voi puhua kokonaisia, asiallisia lauseita sen sijaan, että ärjäisee tälle: ”Ei oteta!” – ja lyö luurin korvaan. Tällaista kohtelua jouduin joku vuosi sitten todistamaan, kun menin soittelemaan hakemukseni perään sen jälkeen, kun yrityksestä ei säällisessä ajassa tiedotettu hakuprosessin etenemisestä yhtään mitään.
Tervetullutta avoimuutta olisi sekin, jos työnantajan edustaja kertoisi suoraan, milloin tehtävään ei kannata vaivautua hakemaan, koska heillä on siihen tekijä jo katsottuna.
Toivotar
Jo toisena arkipäivänä hakuajan päätyttyä sain sähköpostin, jossa kyseisen yrityksen edustaja kiitteli heitä kohtaan osoittamastani kiinnostuksesta ja luritteli tutuksi tulleen sanarimpsun: ”Valitettavasti valinta ei kuitenkaan tällä kertaa osunut sinuun”.
Ymmärrän, että paikkaan oli etukäteen joku valittu, koskapa päätöksestä tiedotettiin noin nopeasti, jo toisena arkipäivänä haun umpeutumisen jälkeen. Viestin sanamuoto, ”valinta ei osunut sinuun” kuitenkin ärsytti, taas kerran.
Tuollaisen passiivimuodon taakse piiloutuminen luo sen mielikuvan, että työnantajan edustajat eivät olisikaan työntekijää paikkaan valinneet, vaan valinta olisi jonkinlainen itsestään ohjautuva automaatti, joka osoittaa, kuka työhön otetaan.
Kuin lottoarvontakone.
Tai moukari, joka moukarihäkissä alkaa pyöriä itsekseen, singahtaa lentoon ja putoaa sitten nurmelle, jota koristavat työpaikkaa hakeneiden ihmisten nimillä varustetut pahvinpalaset - ja työpaikan saa se, jonka nimilappua lähimmäksi moukari sattuu lentämään.
Eikö olisi reilumpaa, jos työnantajan edustaja lähettäisi avoimeksi julistettua työpaikkaa hakeneille palauteviestin, jossa hän kertoo, ketkä ihmiset yrityksessä tai organisaatiossa päättivät siitä, kuka työpaikkaan valittiin. Palautteessa tulisi olla perustelut myös sille, miksi yrityksen edustajat päättivät palkata nimenomaan kyseisen henkilön: miten työhön valitun osaaminen vastaa juuri sitä, mitä työ vaatii.
Palautekirjeessä voisi olla myös puhelinaika, jolloin työpaikkaa hakeneet ja sitä ilman jääneet saavat halutessaan soittaa ja kysellä perusteluja karsiutumiselleen.
Puhelinajalla tiedusteluihin vastaisi henkilö, jolla on edes alkeelliset käytöstavat. Joka ymmärtää, että työpaikkaa hakeneelle voi puhua kokonaisia, asiallisia lauseita sen sijaan, että ärjäisee tälle: ”Ei oteta!” – ja lyö luurin korvaan. Tällaista kohtelua jouduin joku vuosi sitten todistamaan, kun menin soittelemaan hakemukseni perään sen jälkeen, kun yrityksestä ei säällisessä ajassa tiedotettu hakuprosessin etenemisestä yhtään mitään.
Tervetullutta avoimuutta olisi sekin, jos työnantajan edustaja kertoisi suoraan, milloin tehtävään ei kannata vaivautua hakemaan, koska heillä on siihen tekijä jo katsottuna.
Toivotar
tiistai 16. kesäkuuta 2009
Ketä kiinnostaa!
Archéoptéryx kirjoittaa edellisessä blogissaan ongelmasta, josta moni pätkätyöläinen ei ehkä ole edes tietoinen: Määräaikaista työsopimusta ei voi purkaa. Työntekijän pitää tietää työsopimusta solmiessaan ehdottaa työnantajalle, että sopimukseen kirjataan mahdollisuus työsopimuksen purkamiseen ja irtisanomisajan pituus. Käsittääkseni työnantajan ei ole kuitenkaan pakko tähän suostua.
Archéoptéryx on tehnyt asiasta kirjelmän useille kansanedustajille sekä työ- ja elinkeinovoimaministerille, laihoin tuloksin. Ammattiliiton tarttumista asiaan kirjoittaja ei jaksa edes uskoa.
On katkeraa huomata, että niin sanotut epätyypilliset työsuhteet ovat jääneet pysyväksi käytännöksi poliitikkojen, ay-liikkeen ja viestinten hiljaisella siunauksella.
Vaalien alla ja kannatusta kerätessään poliitikot muistavat mainita pätkätyöläisten ongelmallisen aseman. Muina aikoina pätkätyöläiset unohtuvat, ja päättäjät voivat keskittyä ajamaan vaikkapa yliopiston tutkinnonuudistusta, jolla ”saadaan pidennettyä työuria”. Ajatuksenjuoksu kun tuntuu menevän niin, että jos ihmiset eivät ole opiskelijoita, he ovat työllisiä – ja Heureka, näin työurat pitenevät!
Ay-liikkeen ajatusmaailmassa yhteiskunnan perusyksikkö tuntuu olevan tehtaassa kuukausipalkkalaisena työskentelevä isä, joka on perheen pääelättäjä ja äiti, joka saattaa käydä satunnaisesti töissä saadakseen perheelleen vähän lisäansioita, mutta joka pääasiassa keskittyy hoitamaan kotia ja lapsia.
Ay-liike on halunnut autuaasti sulkea silmänsä ja korvansa nykyajan pätkätyöläisten, ja varsinkin epätyypillisiä työsuhteita tekevien akateemisten naisten, ongelmilta. Hyvin ay-liike on siinä onnistunutkin: pätkätyöläiset muistetaan vain satunnaisesti juhlapuheissa.
Entä viestimet? Pätkätyöläisten asioiden uutisoimisessa viestimillä on mielestäni itsetutkiskelun paikka.
Massairtisanomiset teollisuuspaikkakunnilla saavat yleensä viestimet kiinnostumaan tehtaista irtisanottujen työntekijöiden ja heidän perheidensä kohtaloista. Uutiskynnys ylittyy, ja lehdissä saatetaan seurata pidempään esimerkkiperheen vaiheita irtisanomisen jälkeen.
Yt-neuvotteluista kertovan uutisen kainalojuttuna on julkaistu psykologin arvioita siitä, millaista stressiä epäily oman työpaikan säilymisestä ihmiselle aiheuttaa; psykologin mukaan ihmisen on vaikea suunnitella tulevaisuuttaan, kun ei voi tietää varmaksi, säilyykö työpaikka.
Viestimiä ei tunnu kiinnostavan, mitä epätyypillisissä työsuhteissa – jotka siis ovat monille niitä ”tyypillisiä” työsuhteita, ainoita työsuhteita – kipuileville ihmisille, varsinkaan akateemisille naisille, kuuluu.
Vähemmistönä ovat artikkelit, joissa ihmetellään, miten epätyypillisistä työsuhteista elantonsa ottavat, välillä työttöminä olevat pätkätyöläiset pystyvät itsensä ja mahdollisen perheensä elättämään.
En muista lukeneeni psykologin lausuntoja siitä, millaista stressiä ihmiselle aiheuttaa tilanne, jossa hänen koko työuransa on rakentunut määräaikaisille työsuhteille ja epävarmoille tulevaisuudennäkymille – jo vuosien tai jopa vuosikymmenten ajan. Eikä muutosta varmempiin työllisyys- ja tulevaisuudennäkymiin ole tiedossa.
Tai arvioita siitä, millaista katkeruutta ihmiselle aiheuttaa se, että opiskelujen ja kovan yrittämisenkään jälkeen ei tullut sitä, mihin yliopistossa puurtanut uskoi: koulutusta vastaavaa työpaikkaa.
Asiantuntijoilta voisi kysyä myös arvioita siitä, mistä pätkätyöläinen mahtaa kaivaa innostuksen maksimissaan muutamien kuukausien pituisiin työrupeamiin, joissa onnistumisesta ei tule palkkioksi vakituista työsuhdetta, vaan työttömyysjakso ja ehkä mahdollisuus päästä taas joskus uudestaan määräaikaiseksi.
Pätkätyöläisten asema ei näy kiinnostavan poliitikkoja, ei ay-liikettä eikä viestimiä.
Pätkätyöläisyys vaikuttaa olevan hiljaisesti hyväksytty vallitseva asiantila, vähän niin kuin kesäsää: toisinaan sataa ja toisinaan on hellettä, niin se vain on eikä sille mitään voi.
Pätkä- ja silpputyöläisten asema – ketä kiinnostaa!
Toivotar
Archéoptéryx on tehnyt asiasta kirjelmän useille kansanedustajille sekä työ- ja elinkeinovoimaministerille, laihoin tuloksin. Ammattiliiton tarttumista asiaan kirjoittaja ei jaksa edes uskoa.
On katkeraa huomata, että niin sanotut epätyypilliset työsuhteet ovat jääneet pysyväksi käytännöksi poliitikkojen, ay-liikkeen ja viestinten hiljaisella siunauksella.
Vaalien alla ja kannatusta kerätessään poliitikot muistavat mainita pätkätyöläisten ongelmallisen aseman. Muina aikoina pätkätyöläiset unohtuvat, ja päättäjät voivat keskittyä ajamaan vaikkapa yliopiston tutkinnonuudistusta, jolla ”saadaan pidennettyä työuria”. Ajatuksenjuoksu kun tuntuu menevän niin, että jos ihmiset eivät ole opiskelijoita, he ovat työllisiä – ja Heureka, näin työurat pitenevät!
Ay-liikkeen ajatusmaailmassa yhteiskunnan perusyksikkö tuntuu olevan tehtaassa kuukausipalkkalaisena työskentelevä isä, joka on perheen pääelättäjä ja äiti, joka saattaa käydä satunnaisesti töissä saadakseen perheelleen vähän lisäansioita, mutta joka pääasiassa keskittyy hoitamaan kotia ja lapsia.
Ay-liike on halunnut autuaasti sulkea silmänsä ja korvansa nykyajan pätkätyöläisten, ja varsinkin epätyypillisiä työsuhteita tekevien akateemisten naisten, ongelmilta. Hyvin ay-liike on siinä onnistunutkin: pätkätyöläiset muistetaan vain satunnaisesti juhlapuheissa.
Entä viestimet? Pätkätyöläisten asioiden uutisoimisessa viestimillä on mielestäni itsetutkiskelun paikka.
Massairtisanomiset teollisuuspaikkakunnilla saavat yleensä viestimet kiinnostumaan tehtaista irtisanottujen työntekijöiden ja heidän perheidensä kohtaloista. Uutiskynnys ylittyy, ja lehdissä saatetaan seurata pidempään esimerkkiperheen vaiheita irtisanomisen jälkeen.
Yt-neuvotteluista kertovan uutisen kainalojuttuna on julkaistu psykologin arvioita siitä, millaista stressiä epäily oman työpaikan säilymisestä ihmiselle aiheuttaa; psykologin mukaan ihmisen on vaikea suunnitella tulevaisuuttaan, kun ei voi tietää varmaksi, säilyykö työpaikka.
Viestimiä ei tunnu kiinnostavan, mitä epätyypillisissä työsuhteissa – jotka siis ovat monille niitä ”tyypillisiä” työsuhteita, ainoita työsuhteita – kipuileville ihmisille, varsinkaan akateemisille naisille, kuuluu.
Vähemmistönä ovat artikkelit, joissa ihmetellään, miten epätyypillisistä työsuhteista elantonsa ottavat, välillä työttöminä olevat pätkätyöläiset pystyvät itsensä ja mahdollisen perheensä elättämään.
En muista lukeneeni psykologin lausuntoja siitä, millaista stressiä ihmiselle aiheuttaa tilanne, jossa hänen koko työuransa on rakentunut määräaikaisille työsuhteille ja epävarmoille tulevaisuudennäkymille – jo vuosien tai jopa vuosikymmenten ajan. Eikä muutosta varmempiin työllisyys- ja tulevaisuudennäkymiin ole tiedossa.
Tai arvioita siitä, millaista katkeruutta ihmiselle aiheuttaa se, että opiskelujen ja kovan yrittämisenkään jälkeen ei tullut sitä, mihin yliopistossa puurtanut uskoi: koulutusta vastaavaa työpaikkaa.
Asiantuntijoilta voisi kysyä myös arvioita siitä, mistä pätkätyöläinen mahtaa kaivaa innostuksen maksimissaan muutamien kuukausien pituisiin työrupeamiin, joissa onnistumisesta ei tule palkkioksi vakituista työsuhdetta, vaan työttömyysjakso ja ehkä mahdollisuus päästä taas joskus uudestaan määräaikaiseksi.
Pätkätyöläisten asema ei näy kiinnostavan poliitikkoja, ei ay-liikettä eikä viestimiä.
Pätkätyöläisyys vaikuttaa olevan hiljaisesti hyväksytty vallitseva asiantila, vähän niin kuin kesäsää: toisinaan sataa ja toisinaan on hellettä, niin se vain on eikä sille mitään voi.
Pätkä- ja silpputyöläisten asema – ketä kiinnostaa!
Toivotar
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
