”Lomalla”

Istuimme ystäväni kanssa viime viikonloppuna rannalla. Ystäväni on päättänyt hankkia kevyen rusketuksen, korkeakertoimisen aurinkovoiteen ja maltillisen auringossa oleskelun avulla. Ystäväni arveli onnistuvansa projektissaan, jos vain poutapäiviä riittää, sillä hän on koko kesän ”lomalla”, toisin sanoen työttömänä.

Ystäväni teki talven tuntitöitä, jotka loppuivat keväällä. Kesän hän elää talven ansioista sivuun laittamillaan säästöillä. Ystäväni ei ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen – kuten en minäkään.

Mietimme ystäväni kanssa, millaista mahtaisi olla palkallisen kesäloman viettäminen.

Tilapäistöitä tehneellä ystävälläni ei ole asiasta kokemusta. Minä olen ollut valmistumiseni jälkeen palkallisella kesälomalla kerran – kymmenen vuotta sitten – ja se oli kieltämättä hienoa. Kesällä kymmenen vuotta sitten pääsin lyhyelle palkalliselle lomalle, koska työnantajani suositteli pitämään määräaikaisesta työsuhteestani kertyneet lomapäivät vapaana ja koska silloinen, tähän mennessä pisin määräaikainen työsuhteeni, sattui jatkumaan vielä syksyn puolelle.

Monina valmistumisen jälkeisinä kesinä tein töitä, pääasiassa siksi, että alani määräaikaisuuksia on parhaiten tarjolla kesäisin ja myös siksi, että pätkätyöläisenä en uskaltautunut jättäytyä kesälomalle. Koska työsuhteeni olivat aina määräaikaisia, tavaksi tuli alkaa etsiä seuraavaa pestiä jo hyvissä ajoin ennen määräaikaisuuden päättymistä. Uuden työn etsimiseen ajoivat taloudelliset syyt, mutta myös pelko siitä, että tipahdan niin sanotuista hyvistä, koulutustani vastaavista töistä, jos en niitä jatkuvasti tee. Siksi en pitänyt kesälomia vuosiin.

Pitkän sairauslomani jälkeen joka tapauksessa tapahtui se, mitä määräaikaisuuksissa kipuillessani pelkäsin: putosin siitä joukosta, joka kiertää tekemässä alani tilapäistöitä. Kun nykyään teen töitä alihankkijana ja tänä kesänä toimeksiantoja ei näytä olevan, voin viettää ”kesälomaa” – palkatonta tosin ja vailla varmuutta tulevista töistä.

”Lomastani” tuleekin varmaan hyvä, kunhan vain opin viettämään sen oikein, sillä tavalla kuin asiantuntijat lehtien palstoilla lomanviettäjiä neuvovat vapaita viettämään: täytyy tehdä mukavia, itselle mieluisia asioita ja opetella irtautumaan töistä.

”Lomastani” voi tulla jopa erinomainen, kun vielä opin olemaan huolehtimatta siitä, saanko enää tulevaisuudessa toimeksiantoja ja kun opin olemaan miettimättä sitä, milloin mahdan saada seuraavan kerran palkkaa.

Niin sanottua lomastressiä - josta palkallisella lomalla olevat kuulemma kärsivät - saattaa lievittää se, kun opin olemaan murehtimatta vähäisten säästöjeni hupenemisesta ja kun opin sukulaisvierailuilla olemaan välittämättä ”Eihän se kannata opiskella, kun ei saa töitäkään” -kommenteista.

Toivotar

Mitä kerron?

Olen käymässä lounasaikaan vanhan yliopistoni kuppilassa.

Ruokajonossa huomaan, että vanha professorini kävelee tarjottimensa kanssa minua kohti. Professori oli toinen graduni tarkastaja – kauan sitten.

Hätäännyn.
Mitä kerron, jos hän tulee juttelemaan, kysyy tekemisistäni, urastani?

Kerronko, että mitään hienoa uraa ei tullutkaan.

Ei vakituista työtä, ei kuukausipalkkaa, jolla tulen hyvin toimeen, ei työnantajan maksamia koulutuksia, ei työmatkoja ulkomaille, ei palkallisia lomia.

Vai esitänkö reipasta, kerronko, että työskentelen nykyään alihankkijana.

Annanko ymmärtää, että tämä on täysin oma valintani, että haluankin tehdä töitä nimenomaan näin, freenä.

Jätänkö sanomatta, että pienyrittäjyys on tällä hetkellä minulle ainoa keino työllistyä.

Että valmistumisen jälkeiset, vuosien pätkätyöt eivät tuoneet minulle vakaata ja turvallista työpaikkaa, vaikka uskoin jokaisen pätkätyön vievän minua aina vain lähemmäs vakituista, mielenkiintoista, koulutusta vastaavaa työtä.

Ja että sitten elämä näytti arvaamattomuutensa: sairastuin vakavasti, jouduin leikkaukseen ja pitkälle sairauslomalle. Paranin, mutta sairauslomani jälkeen huomasin pudonneeni siitä joukosta, josta ihmisiä kutsutaan työhaastatteluihin.

Luonnollisesti jätän sanomatta, että tuloni ovat nykyään niin pienet, että ansioideni perusteella minut luokitellaan köyhäksi.

Jätän kertomatta senkin, että ajoittain minua ahdistaa freetyön epävarmuus: pelko siitä, saanko tulevaisuudessa enää toimeksiantoja, tuleeko uusia keikkoja.

Voisinko kuitenkin kertoa siitä, miten nautin töistäni silloin, kun niitä on.

Miten iloitsen siitä, että saan tehdä sitä työtä, johon opiskelin, työtä, jonka tunnen osaavani parhaiten ja josta nautin – silloinkin, kun toimeksiannot ovat vaikeita ja tiukka deadline painaa päälle.

Kertoisinko, miten tärkeitä nämä vähäisetkin toimeksiannot minulle ovat: että minulla on – vaikkakin epäsäännöllisesti – alani töitä ja saan silloin hetken tuntea kuuluvani johonkin, vaikka sitten talon ulkopuolisena alihankkijana.

Kerronko, että haaveilen saavani vielä joskus niin paljon toimeksiantoja, että pääsen kohtuullisille ansioille ja voin vuokrata työhuoneen. Että voisin aamulla pukea päälleni edellisiltana silittämäni vaatteet – ja lähteä töihin.

Kerronko, miten paljon nykyään arvostan asioita, jotka tuntuvat olevan monille ihmisille täysin itsestäänselvyyksiä: terveyttä ja työtä.

Professori on nyt kohdallani.
Hän katsoo minua tiukasti silmiin ja nyökkää.

”Hei”, minä sanon ja nyökkään.

Professori kävelee ohitseni palauttamaan tarjottimensa ja likaiset ruokailuvälineet.

Minä siirryn eteenpäin jonossa ja maksan annokseni.

Toivotar