Mitä kerron?

Olen käymässä lounasaikaan vanhan yliopistoni kuppilassa.

Ruokajonossa huomaan, että vanha professorini kävelee tarjottimensa kanssa minua kohti. Professori oli toinen graduni tarkastaja – kauan sitten.

Hätäännyn.
Mitä kerron, jos hän tulee juttelemaan, kysyy tekemisistäni, urastani?

Kerronko, että mitään hienoa uraa ei tullutkaan.

Ei vakituista työtä, ei kuukausipalkkaa, jolla tulen hyvin toimeen, ei työnantajan maksamia koulutuksia, ei työmatkoja ulkomaille, ei palkallisia lomia.

Vai esitänkö reipasta, kerronko, että työskentelen nykyään alihankkijana.

Annanko ymmärtää, että tämä on täysin oma valintani, että haluankin tehdä töitä nimenomaan näin, freenä.

Jätänkö sanomatta, että pienyrittäjyys on tällä hetkellä minulle ainoa keino työllistyä.

Että valmistumisen jälkeiset, vuosien pätkätyöt eivät tuoneet minulle vakaata ja turvallista työpaikkaa, vaikka uskoin jokaisen pätkätyön vievän minua aina vain lähemmäs vakituista, mielenkiintoista, koulutusta vastaavaa työtä.

Ja että sitten elämä näytti arvaamattomuutensa: sairastuin vakavasti, jouduin leikkaukseen ja pitkälle sairauslomalle. Paranin, mutta sairauslomani jälkeen huomasin pudonneeni siitä joukosta, josta ihmisiä kutsutaan työhaastatteluihin.

Luonnollisesti jätän sanomatta, että tuloni ovat nykyään niin pienet, että ansioideni perusteella minut luokitellaan köyhäksi.

Jätän kertomatta senkin, että ajoittain minua ahdistaa freetyön epävarmuus: pelko siitä, saanko tulevaisuudessa enää toimeksiantoja, tuleeko uusia keikkoja.

Voisinko kuitenkin kertoa siitä, miten nautin töistäni silloin, kun niitä on.

Miten iloitsen siitä, että saan tehdä sitä työtä, johon opiskelin, työtä, jonka tunnen osaavani parhaiten ja josta nautin – silloinkin, kun toimeksiannot ovat vaikeita ja tiukka deadline painaa päälle.

Kertoisinko, miten tärkeitä nämä vähäisetkin toimeksiannot minulle ovat: että minulla on – vaikkakin epäsäännöllisesti – alani töitä ja saan silloin hetken tuntea kuuluvani johonkin, vaikka sitten talon ulkopuolisena alihankkijana.

Kerronko, että haaveilen saavani vielä joskus niin paljon toimeksiantoja, että pääsen kohtuullisille ansioille ja voin vuokrata työhuoneen. Että voisin aamulla pukea päälleni edellisiltana silittämäni vaatteet – ja lähteä töihin.

Kerronko, miten paljon nykyään arvostan asioita, jotka tuntuvat olevan monille ihmisille täysin itsestäänselvyyksiä: terveyttä ja työtä.

Professori on nyt kohdallani.
Hän katsoo minua tiukasti silmiin ja nyökkää.

”Hei”, minä sanon ja nyökkään.

Professori kävelee ohitseni palauttamaan tarjottimensa ja likaiset ruokailuvälineet.

Minä siirryn eteenpäin jonossa ja maksan annokseni.

Toivotar