Mahdotonta innostua

Tutkimusten mukaan työn menetys on yksi stressaavimmista elämänmuutoksista, jolla voi olla vakavia seurauksia ruumiilliselle ja henkiselle terveydelle, kirjoittaa psykologi ja psykoterapeutti Soili Poijula Helsingin Sanomien vieraskynäkirjoituksessa (HS A 2, 23.6.2009).

Poijula ehdottaa, että irtisanottujen selviytymisen tukemiseen tulisi järjestää kriisipsykologisia palveluita, koska tuen puute voi tehdä selviytymisestä kohtuuttoman raskasta ja lisätä mielenterveysongelmia.

Lukisin mieluusti vastaavia kirjoituksia siitä, millaisia seurauksia niin kutsutuissa epätyypillisissä työsuhteissa – jotka ovat monille niitä tyypillisiä työsuhteita – kipuileminen aiheuttaa ihmisen terveydelle, ja miten tilapäistöitä tekeviä ihmisiä pitää tukea.

Näkisin kernaasti asiantuntijoiden huolestuneita puheenvuoroja siitä, mitä vuosia tai vuosikymmeniä jatkuva epävarmuus töiden saamisesta, toimeentulosta ja omasta työmarkkinakelpoisuudesta ihmiselle aiheuttaa. Miten pätkä- ja silpputöitä tekevät, tarvittaessa töihin tulevat, pakon edessä pienyrittäjiksi joutuneet ja ylipäänsä kaikki, joihin työnantaja ei halua sitoutua, mutta joilta se odottaa täydellistä työpanosta, oppivat käsittelemään pettymyksiä ja hyväksymään sen, että epätyypillisissä työsuhteisissa ahkeroiminen ei tuonutkaan mukanaan palkintoa: vakituista työtä.

Kaipaan asiantuntijoiden ponnekkaita kannanottoja siihen, miten tilapäistöitä tekeviä ihmisiä tulee auttaa jaksamaan katkeroitumatta tilanteessa, jossa yhteiskunta jatkaa toimintaansa niin kuin niin sanottuja epätyypillisiä työsuhteita ei näin laajana ja pitkään jatkuneena ilmiönä olisi olemassakaan.

Ottaisin mieluusti vastaan asiantuntijoiden vinkit siitä, millaisilla terveellisillä rentoutumismenetelmillä opin unohtamaan sen, että tilapäistyöntekijöiden huonolle asemalle ei näytä löytyvän puolestapuhujia. Miten opin hyväksymään sen, että he, jotka voivat vaikuttaa lainsäätäjiin sekä he, jotka voivat itse muuttaa lakeja, eivät ole tilapäistyövoiman asemasta kiinnostuneita. Millaisilla stressinhallintamenetelmillä opin sopeutumaan siihen, että lainsäätäjille on tärkeintä turvata jo edellisestä, 1990-luvun alun lamasta lähtien jatkunut, työnantajille edullinen käytäntö: se, että työnantajat saavat itselleen mahdollisimman vähillä kuluilla ja olemattomalla sitoutumisella mahdollisimman laadukasta työtä.

Viestinten tuottajat, uutis- ja toimituspäälliköt – kaikki he, jotka päättävät siitä, mistä kirjoitetaan – työskentelevät usein vakituisissa työsuhteissa. He ja valtaosa heidän kollegoistaan tarkkailee elämää säännöllistä kuukausipalkkaa saavien näkökulmasta; moni on voinut tehdä niin jo vuosikymmeniä. Silloin saattaa olla mahdotonta asettua epätyypillisissä työsuhteissa olevien asemaan ja innostua julkaisemaan kirjoituksia, joissa huolehditaan tilapäistöitä tekevien sosiaaliturvasta, toimeentulosta ja jaksamisesta.

Toivotar

Ketä kiinnostaa!

Archéoptéryx kirjoittaa edellisessä blogissaan ongelmasta, josta moni pätkätyöläinen ei ehkä ole edes tietoinen: Määräaikaista työsopimusta ei voi purkaa. Työntekijän pitää tietää työsopimusta solmiessaan ehdottaa työnantajalle, että sopimukseen kirjataan mahdollisuus työsopimuksen purkamiseen ja irtisanomisajan pituus. Käsittääkseni työnantajan ei ole kuitenkaan pakko tähän suostua.

Archéoptéryx on tehnyt asiasta kirjelmän useille kansanedustajille sekä työ- ja elinkeinovoimaministerille, laihoin tuloksin. Ammattiliiton tarttumista asiaan kirjoittaja ei jaksa edes uskoa.

On katkeraa huomata, että niin sanotut epätyypilliset työsuhteet ovat jääneet pysyväksi käytännöksi poliitikkojen, ay-liikkeen ja viestinten hiljaisella siunauksella.

Vaalien alla ja kannatusta kerätessään poliitikot muistavat mainita pätkätyöläisten ongelmallisen aseman. Muina aikoina pätkätyöläiset unohtuvat, ja päättäjät voivat keskittyä ajamaan vaikkapa yliopiston tutkinnonuudistusta, jolla ”saadaan pidennettyä työuria”. Ajatuksenjuoksu kun tuntuu menevän niin, että jos ihmiset eivät ole opiskelijoita, he ovat työllisiä – ja Heureka, näin työurat pitenevät!

Ay-liikkeen ajatusmaailmassa yhteiskunnan perusyksikkö tuntuu olevan tehtaassa kuukausipalkkalaisena työskentelevä isä, joka on perheen pääelättäjä ja äiti, joka saattaa käydä satunnaisesti töissä saadakseen perheelleen vähän lisäansioita, mutta joka pääasiassa keskittyy hoitamaan kotia ja lapsia.

Ay-liike on halunnut autuaasti sulkea silmänsä ja korvansa nykyajan pätkätyöläisten, ja varsinkin epätyypillisiä työsuhteita tekevien akateemisten naisten, ongelmilta. Hyvin ay-liike on siinä onnistunutkin: pätkätyöläiset muistetaan vain satunnaisesti juhlapuheissa.

Entä viestimet? Pätkätyöläisten asioiden uutisoimisessa viestimillä on mielestäni itsetutkiskelun paikka.

Massairtisanomiset teollisuuspaikkakunnilla saavat yleensä viestimet kiinnostumaan tehtaista irtisanottujen työntekijöiden ja heidän perheidensä kohtaloista. Uutiskynnys ylittyy, ja lehdissä saatetaan seurata pidempään esimerkkiperheen vaiheita irtisanomisen jälkeen.

Yt-neuvotteluista kertovan uutisen kainalojuttuna on julkaistu psykologin arvioita siitä, millaista stressiä epäily oman työpaikan säilymisestä ihmiselle aiheuttaa; psykologin mukaan ihmisen on vaikea suunnitella tulevaisuuttaan, kun ei voi tietää varmaksi, säilyykö työpaikka.

Viestimiä ei tunnu kiinnostavan, mitä epätyypillisissä työsuhteissa – jotka siis ovat monille niitä ”tyypillisiä” työsuhteita, ainoita työsuhteita – kipuileville ihmisille, varsinkaan akateemisille naisille, kuuluu.

Vähemmistönä ovat artikkelit, joissa ihmetellään, miten epätyypillisistä työsuhteista elantonsa ottavat, välillä työttöminä olevat pätkätyöläiset pystyvät itsensä ja mahdollisen perheensä elättämään.

En muista lukeneeni psykologin lausuntoja siitä, millaista stressiä ihmiselle aiheuttaa tilanne, jossa hänen koko työuransa on rakentunut määräaikaisille työsuhteille ja epävarmoille tulevaisuudennäkymille – jo vuosien tai jopa vuosikymmenten ajan. Eikä muutosta varmempiin työllisyys- ja tulevaisuudennäkymiin ole tiedossa.

Tai arvioita siitä, millaista katkeruutta ihmiselle aiheuttaa se, että opiskelujen ja kovan yrittämisenkään jälkeen ei tullut sitä, mihin yliopistossa puurtanut uskoi: koulutusta vastaavaa työpaikkaa.

Asiantuntijoilta voisi kysyä myös arvioita siitä, mistä pätkätyöläinen mahtaa kaivaa innostuksen maksimissaan muutamien kuukausien pituisiin työrupeamiin, joissa onnistumisesta ei tule palkkioksi vakituista työsuhdetta, vaan työttömyysjakso ja ehkä mahdollisuus päästä taas joskus uudestaan määräaikaiseksi.

Pätkätyöläisten asema ei näy kiinnostavan poliitikkoja, ei ay-liikettä eikä viestimiä.

Pätkätyöläisyys vaikuttaa olevan hiljaisesti hyväksytty vallitseva asiantila, vähän niin kuin kesäsää: toisinaan sataa ja toisinaan on hellettä, niin se vain on eikä sille mitään voi.

Pätkä- ja silpputyöläisten asema – ketä kiinnostaa!

Toivotar