Ketä kiinnostaa!

Archéoptéryx kirjoittaa edellisessä blogissaan ongelmasta, josta moni pätkätyöläinen ei ehkä ole edes tietoinen: Määräaikaista työsopimusta ei voi purkaa. Työntekijän pitää tietää työsopimusta solmiessaan ehdottaa työnantajalle, että sopimukseen kirjataan mahdollisuus työsopimuksen purkamiseen ja irtisanomisajan pituus. Käsittääkseni työnantajan ei ole kuitenkaan pakko tähän suostua.

Archéoptéryx on tehnyt asiasta kirjelmän useille kansanedustajille sekä työ- ja elinkeinovoimaministerille, laihoin tuloksin. Ammattiliiton tarttumista asiaan kirjoittaja ei jaksa edes uskoa.

On katkeraa huomata, että niin sanotut epätyypilliset työsuhteet ovat jääneet pysyväksi käytännöksi poliitikkojen, ay-liikkeen ja viestinten hiljaisella siunauksella.

Vaalien alla ja kannatusta kerätessään poliitikot muistavat mainita pätkätyöläisten ongelmallisen aseman. Muina aikoina pätkätyöläiset unohtuvat, ja päättäjät voivat keskittyä ajamaan vaikkapa yliopiston tutkinnonuudistusta, jolla ”saadaan pidennettyä työuria”. Ajatuksenjuoksu kun tuntuu menevän niin, että jos ihmiset eivät ole opiskelijoita, he ovat työllisiä – ja Heureka, näin työurat pitenevät!

Ay-liikkeen ajatusmaailmassa yhteiskunnan perusyksikkö tuntuu olevan tehtaassa kuukausipalkkalaisena työskentelevä isä, joka on perheen pääelättäjä ja äiti, joka saattaa käydä satunnaisesti töissä saadakseen perheelleen vähän lisäansioita, mutta joka pääasiassa keskittyy hoitamaan kotia ja lapsia.

Ay-liike on halunnut autuaasti sulkea silmänsä ja korvansa nykyajan pätkätyöläisten, ja varsinkin epätyypillisiä työsuhteita tekevien akateemisten naisten, ongelmilta. Hyvin ay-liike on siinä onnistunutkin: pätkätyöläiset muistetaan vain satunnaisesti juhlapuheissa.

Entä viestimet? Pätkätyöläisten asioiden uutisoimisessa viestimillä on mielestäni itsetutkiskelun paikka.

Massairtisanomiset teollisuuspaikkakunnilla saavat yleensä viestimet kiinnostumaan tehtaista irtisanottujen työntekijöiden ja heidän perheidensä kohtaloista. Uutiskynnys ylittyy, ja lehdissä saatetaan seurata pidempään esimerkkiperheen vaiheita irtisanomisen jälkeen.

Yt-neuvotteluista kertovan uutisen kainalojuttuna on julkaistu psykologin arvioita siitä, millaista stressiä epäily oman työpaikan säilymisestä ihmiselle aiheuttaa; psykologin mukaan ihmisen on vaikea suunnitella tulevaisuuttaan, kun ei voi tietää varmaksi, säilyykö työpaikka.

Viestimiä ei tunnu kiinnostavan, mitä epätyypillisissä työsuhteissa – jotka siis ovat monille niitä ”tyypillisiä” työsuhteita, ainoita työsuhteita – kipuileville ihmisille, varsinkaan akateemisille naisille, kuuluu.

Vähemmistönä ovat artikkelit, joissa ihmetellään, miten epätyypillisistä työsuhteista elantonsa ottavat, välillä työttöminä olevat pätkätyöläiset pystyvät itsensä ja mahdollisen perheensä elättämään.

En muista lukeneeni psykologin lausuntoja siitä, millaista stressiä ihmiselle aiheuttaa tilanne, jossa hänen koko työuransa on rakentunut määräaikaisille työsuhteille ja epävarmoille tulevaisuudennäkymille – jo vuosien tai jopa vuosikymmenten ajan. Eikä muutosta varmempiin työllisyys- ja tulevaisuudennäkymiin ole tiedossa.

Tai arvioita siitä, millaista katkeruutta ihmiselle aiheuttaa se, että opiskelujen ja kovan yrittämisenkään jälkeen ei tullut sitä, mihin yliopistossa puurtanut uskoi: koulutusta vastaavaa työpaikkaa.

Asiantuntijoilta voisi kysyä myös arvioita siitä, mistä pätkätyöläinen mahtaa kaivaa innostuksen maksimissaan muutamien kuukausien pituisiin työrupeamiin, joissa onnistumisesta ei tule palkkioksi vakituista työsuhdetta, vaan työttömyysjakso ja ehkä mahdollisuus päästä taas joskus uudestaan määräaikaiseksi.

Pätkätyöläisten asema ei näy kiinnostavan poliitikkoja, ei ay-liikettä eikä viestimiä.

Pätkätyöläisyys vaikuttaa olevan hiljaisesti hyväksytty vallitseva asiantila, vähän niin kuin kesäsää: toisinaan sataa ja toisinaan on hellettä, niin se vain on eikä sille mitään voi.

Pätkä- ja silpputyöläisten asema – ketä kiinnostaa!

Toivotar