Mahdotonta innostua

Tutkimusten mukaan työn menetys on yksi stressaavimmista elämänmuutoksista, jolla voi olla vakavia seurauksia ruumiilliselle ja henkiselle terveydelle, kirjoittaa psykologi ja psykoterapeutti Soili Poijula Helsingin Sanomien vieraskynäkirjoituksessa (HS A 2, 23.6.2009).

Poijula ehdottaa, että irtisanottujen selviytymisen tukemiseen tulisi järjestää kriisipsykologisia palveluita, koska tuen puute voi tehdä selviytymisestä kohtuuttoman raskasta ja lisätä mielenterveysongelmia.

Lukisin mieluusti vastaavia kirjoituksia siitä, millaisia seurauksia niin kutsutuissa epätyypillisissä työsuhteissa – jotka ovat monille niitä tyypillisiä työsuhteita – kipuileminen aiheuttaa ihmisen terveydelle, ja miten tilapäistöitä tekeviä ihmisiä pitää tukea.

Näkisin kernaasti asiantuntijoiden huolestuneita puheenvuoroja siitä, mitä vuosia tai vuosikymmeniä jatkuva epävarmuus töiden saamisesta, toimeentulosta ja omasta työmarkkinakelpoisuudesta ihmiselle aiheuttaa. Miten pätkä- ja silpputöitä tekevät, tarvittaessa töihin tulevat, pakon edessä pienyrittäjiksi joutuneet ja ylipäänsä kaikki, joihin työnantaja ei halua sitoutua, mutta joilta se odottaa täydellistä työpanosta, oppivat käsittelemään pettymyksiä ja hyväksymään sen, että epätyypillisissä työsuhteisissa ahkeroiminen ei tuonutkaan mukanaan palkintoa: vakituista työtä.

Kaipaan asiantuntijoiden ponnekkaita kannanottoja siihen, miten tilapäistöitä tekeviä ihmisiä tulee auttaa jaksamaan katkeroitumatta tilanteessa, jossa yhteiskunta jatkaa toimintaansa niin kuin niin sanottuja epätyypillisiä työsuhteita ei näin laajana ja pitkään jatkuneena ilmiönä olisi olemassakaan.

Ottaisin mieluusti vastaan asiantuntijoiden vinkit siitä, millaisilla terveellisillä rentoutumismenetelmillä opin unohtamaan sen, että tilapäistyöntekijöiden huonolle asemalle ei näytä löytyvän puolestapuhujia. Miten opin hyväksymään sen, että he, jotka voivat vaikuttaa lainsäätäjiin sekä he, jotka voivat itse muuttaa lakeja, eivät ole tilapäistyövoiman asemasta kiinnostuneita. Millaisilla stressinhallintamenetelmillä opin sopeutumaan siihen, että lainsäätäjille on tärkeintä turvata jo edellisestä, 1990-luvun alun lamasta lähtien jatkunut, työnantajille edullinen käytäntö: se, että työnantajat saavat itselleen mahdollisimman vähillä kuluilla ja olemattomalla sitoutumisella mahdollisimman laadukasta työtä.

Viestinten tuottajat, uutis- ja toimituspäälliköt – kaikki he, jotka päättävät siitä, mistä kirjoitetaan – työskentelevät usein vakituisissa työsuhteissa. He ja valtaosa heidän kollegoistaan tarkkailee elämää säännöllistä kuukausipalkkaa saavien näkökulmasta; moni on voinut tehdä niin jo vuosikymmeniä. Silloin saattaa olla mahdotonta asettua epätyypillisissä työsuhteissa olevien asemaan ja innostua julkaisemaan kirjoituksia, joissa huolehditaan tilapäistöitä tekevien sosiaaliturvasta, toimeentulosta ja jaksamisesta.

Toivotar