Anteeksi, saisinko irtisanoutua?

Viime viikolla kaksi ystävääni sai työpaikan. Etsintään ei mennyt toisella kuin vuosi, toisella pidempään. Kolmas ystäväni löysi uuden työpaikan heti erottuaan edellisestä, mutta ei loppujen lopuksi ottanut työpaikkaa vastaan ja on nyt työtön. Akateeminen työtön.

Kahdella ensimmäisellä työpaikka vastaa aikaisempaa työkokemusta ja koulutusta. He ovat tilastollisesti onnekkaita, sillä toinen ei ole alkuperältään suomalainen, ja juuri heillä on vieläkin vaikeampaa kuin kantasuomalaisilla löytää omaa koulutusta vastaava työpaikka jos lehtien lööppejä ja omia kokemuksiani on uskominen. Toinen statistiikan ihme asuu muualla kuin Helsingissä, eli yhtälö pieni paikkakunta = pienet työnsaantimahdollisuudet omalta alalta ei hänen kohdallaan päde (ainakaan toistaiseksi).

Yhteistä heille kaikille on paitsi se, että he ovat akateemisen koulutuksen saaneita ja runsaan työkokemuksen omaavia myös se, että tarjotut työt ovat kaikki määräaikaisia projekteja. Yhdellä heistä tosin projektimuotoisuus on heti ensi näkemältä pelkkää silmänlumetta, sillä työhön on haettu, haetaan ja tullaan hakemaan aina uusi työntekijä. Hänellä on ehkä mahdollisuus saada paikka vuoden jälkeen, kun paikka mahdollisesti vakinaistetaan. Ehkä ja mahdollisesti. Oman kokemukseni jälkeen vakinaistamista harvoinkaan tapahtuu, suurista ja anteliaista lupauksista huolimatta.

He ovat nyt akateemisesti työllistettyjä.

Tämä ystäväni joka ei ottanutkaan vastaan tarjottua työtä, teki sen hyvistä syistä johtuen. Muutaman unettoman yön ja angstisen päivän päästä päätös oli kuitenkin syntynyt. Sitoutuminen vuoden kestävään projektiin vieraalla paikkakunnalla työhön olisi vaatinut paljon uudelta projektikoordinaattorilta. Sitä enemmän vaakakupissa painoi kuitenkin projektin epämääräinen ja sairaalloisen kiivas aikataulu: tyhjästä aloitettava projekti, pystyyn laittaminen, raportointi ja sen saattaminen omavaraiseksi koko Suomen laajuisena hankkeena kuulosti enemmän tai vähemmän science fiktionilta. Miksi ystäväni olisi uhrannut ammattitaitoaan, aikaansa ja energiaansa hankkeeseen joka jo alkumetreillä kuulosti juuri siltä mitä se olikin: hankerahoituksen tuhlaamiselta periaatteena se, että kun sitä on saatu, sitä on myös käytettävä.

Toinen projektiin työllistetty ystäväni osaa asiansa luultavasti paremmin kuin paikan vakiohenkilökunta. Näin käy usein kun pätkätöissä on nähty ja koettu jos jonkinmoista työyhteisöä ja työtapaa. Hänellä työpaikka kuitenkin löytyi nyt muutamaksi vuodeksi, omasta kaupungista, omalta alalta ja suhteellisen pitkäksi ajaksi: kolmen vuoden projektityörupeama tuntuu ikuisuudelta sellaisesta, joka on elänyt päivä kerrallaan jo vuosia. Se tuntuu loputtomalta.

Kolmas ystäväni on onnellinen vuoden kestävästä rupeamastaan ja haaveilee vakinaistamisesta. Toivon hänelle onnea ja sitä, ettei pettymys ole suuri, jos vakinaisen työpaikan viekin joku muu. Ei sekään niin ihmeelliseltä enää kaiken kokemani ja kuulemani jälkeen tuntuisi. Olen kuitenkin positiivinen ja toivon, että olisin tällä kertaa väärässä: että vuoden kuluttua ystäväni olisi saanut sen työpaikan josta niin moni haaveilee: kesälomarahat, talvilomat, sairaslomaedut, lounassetelit, työpaikkaterveydenhoito jne.

Mitä jos kesken määräaikaisen työsopimuksen työntekijä löytäisi ja saisi unelmiensa työpaikan? Määräaikaiset työsuhteet ovat kuin määräaikainen vuokrasopimus: eroon et pääse ennen kuin määräpäivä on tullut ja sopimuksen allekirjoittava sopimus raukeaa, elleivät sopijaosapuolet sovi toisin. Työsopimukseen on tosin, tulevan työntekijän puolesta, mahdollista kirjata, että työsopimus on purettavissa kesken määräaikaiskauden. Kuinka moni vuosia työtä hakenut ja sellaisen saava tosiasiassa sellaista uskaltaa edes pyytää? Eikö se olisikin varma keino olla sittenkin jäädä ilman sitä työpaikkaa joka oli aivan hiuskarvan varassa, ja jonka menetyksen syyksi voidaan laittaa työntekijän omien etujen turvaaminen?

Määräaikaistyöntekijä sulkee itsensä pahimmillaan usean vuoden pituiseen, omaa asemaansa heikentävään ”uraputkeen” ilman todellista kehitystä omalla alallaan. Parhaimmillaan tosin yksi projekti poikii toisen ja ehkä jotain muutakin. Olen itse tehnyt tästä määräaikaistyösuhdetta heikentävästä seikasta kirjelmän useille kansanedustajille ja työ- ja elinkeinovoimaministerille. Tulos on laiha ja ammattiliiton tarttumista asiaan en jaksa uskoa. Eihän se tee pätkätyöläisten hyväksi mitään muutakaan.

Jokaisen määräaikaisen työntekijän tulisi pystyä automaattisesti, ilman eri mainintoja työsopimuksessa, pystyä irtisanoutumaan projektimuotoisesta työstä. Ehkä näin myös ”projektien” määrä lähtisi laskuun työntekijöitä palkattaisiin ehkä rahtunen enemmän reilun pelin hengessä.

"Anteeksi rouva/herra johtaja, pääsemmekö yhteisymmärrykseen irtisanomisestani? Minulla on jotain muuta, paremmin palkattua ja pidempiaikaisempaa kiikarissa."

Archéoptéryx